32. Osa: Stone

81 kuvaa

Täältä tulee nyt rakkautta oikein reilusti ;) !
Osa on hieman täyteen ahdattu ja silti paljon jäi pois,
mutta enempää en halunnut, enkä raaskinut karsia...
Synttäriextraa en saantu aikaiseksi, kun ei vain ole ehtinyt yhtään mitään.
En edes vastaamaan kommentteihin!
Kiitos kuitenkin enemmän kuin paljon viime osaan kommentoineille!
 

Viimeksi Stoneilla: Perhe eli hyvin arkista elämää. Perheen keskimmäinen tytär Hannah unelmoi avioliitosta Parkien Mattin kanssa ja loukkaantui suuresti veljelleen Henrylle, tämän kerrottua Mattin sydämen olevan jo vallattu.

Henryn tulevaan avioliittoon Parkien Marillan kanssa perhe valmistautui muokkaamalla talon vinttiä asuin kelpoiseksi lisähuoneita ajatellen. Myös perheen kuopuskaksosille oli ullakolta tarkoitus järjestää huoneet. Perheen järjestellessä vinttiä, toinen kaksosista, Albert kiinnostui vintin äänistä ja yritti kiivetä katsomaan niiden lähdettä tikapuita pitkin. Pienen lapsen kädet eivät kuitenkaan pitäneet tarpeeksi kovaa kiinni ja poika tipahti alas menettäen tajuntansa. Perheen äiti Diana kiirehti viemään poikaa hoitoon, mutta sisar Maria ei avannut ovea. Hädissään nainen kääntyi Roosa Rembrantin puoleen, joka kiinnostui suuresti vaaleaihoisesta Albertista talonpojan sylissä.

Raikas syystuuli kutitteli tytön ilmeettömiä kasvoja Auroran tuijottaessa tyhjyyttä. Pienen puumajan katolta kuuluva ropina kertoi syyssateiden saapuneen saaden tytön kehon värisemään kylmyydestä. Hän kaipasi jotain, mitä se oli, sitä hän ei tiennyt. Jokin tuolla kaukaisuudessa veti häntä luokseen kutsuen, suorastaan huutaen. Tyttö tiesi elämänsä olevan jotain muuta, kuin mitä se nyt oli.

Hiljainen rapina herätti hänet ajatuksistaan Albertin kiivetessä sisarensa luokse.

"Mitä sinä täällä teet? Äiti on huolissaan!" Poika tuhahti noustessaan siskonsa viereen puumajan lattialle seisomaan.

"Ei täällä ole mitään nähtävääkään." Poika jatkoi siskon vain seistessä hiljaa tuijottaen kaukaisuuteen. Aurora ei tiennyt mitä sanoa. Veli ei kuitenkaan ymmärtäisi, mitä hän tarkoitti. Tämä oli kuin luotu tähän maailmaan. Hiljaa hän vain nyökkäsi veljelleen tarttuen tätä kädestä kehottaen samalla poikaa tulemaan mukanaan. Äitihän kaipasi heitä.

* * * *

Diana ihaili punaisia omeniaan, jotka tänäkin vuonna panivat parastaan, kuunnellen samalla tyytyväisenä Lunan leikkejä Grönrootin Spotin kanssa. Kerrankin koira ei ollut jahtaamassa kanoja, vaan kanat saivat tehdä mitä halusivat. Nainen huokaisi hymyillen tyytyväisenä korinsa täyttäneille omenoille. Pitkästä aikaa kaikki oli jälleen hyvin. Heillä oli satoa, mistä maksaa aatelisille kohotetut verot. Vintin laajennuskin oli miltei valmis Henryn viimeistellessä viimeistelemistään pieniä huoneita. Raha ei vain meinannut riittää väliseinien rakentamiseen. Diana hymyili, kun mieleen tulvi kuvia ja tunteita ajalta, jolloin hän oli ollut ensi kertaa rakastunut. Hän muisti kaiken niin hyvin ja silti siitä oli niin kauan.

Hannah jauhoi hiljaa käsimyllyllä viljaa jauhoksi. Äiti oli luvannut, että viljat vietäisiin kyllä myllyyn, mutta tyttö halusi tehdä jotain raskasta. Hänen sydäntään särki. Joka ilta hän itki itsensä uneen haaveillen Parkien Mattista omanaan, muistaen sitten pojan juuri menneen naimisiin. Nyt kyyneleet olivat kuivuneet, mutta kipu ei lähtenyt millään hänen sydämestään, vaan puristi aina vain ikävämmin.

Vetäen henkeä syvään tuntein keuhkojensa vapinan kyynelten pyrkiessä ulos. Mitään vain ei tullut. Otsalle kohonneet hikikarpalot kutittelivat valuessaan saaden tytön pyyhkäisemään kämmenellään suurimmat pois. Katsellen kätensä täyttäneitä hikikarpaloita, Hannah vain saattoi toivoa, että kivunkin voisi pyyhkäistä samalla tavalla. Huolettomasti yksi huiskaisu niin kaikki olisi pois, kaikki tunteet, muistot, jotka kerran olivat olleet niin kauniita ja rakkaita, mutta teettivät nyt vain kipua ja surua.

Henry löysi siskonsa maasta tuijottamasta jälleen Parkien taloa. Hänen teki niin pahaa nähdä toinen noin surullisena, kun hän itse oli onnellisempi kuin koskaan. Hellästi poika pyyhkäisi sisarensa silmäkulmaa, jossa kimalteli pieni kyynel.

"Hannah älä!" Henry kuiskasi saaden vastaukseksi vain surkean katseen siskoltaan. "Ei se ole sen arvoista." Poika kuiskasi jatkaen, "Se iskee kyllä. Sinä löydät aivan varmasti vielä jonkun, jonka vuoksi tekisit mitä vain tässä maailmassa. Älä koskaan epäile sitä! Se vain ei ollut Matt!" Hellästi tyttö puristi veljensä kättä, kuin kiittääkseen tämän sanoista. Hänestä vain ei ollut sanomaan sitä.

* * * *

Albert yritti keskittyessä veli Petruskalta saamiinsa harjoitteisiin, mutta Auroran puuhat Lunan kanssa olivat paljon mielenkiintoisemman näköisiä, kuin tylsät kiemurat paperilla. Olivat ne sitten kuinka arvokkaita ja harvinaisia tahansa, häntä ei vain jaksanut kiinnostaa. Luna nautti suuresti lapsiltaan samasta huomiosta. Diana vain hätisteli koiran aina pois, kun tämä yritti leikkiä. Ei muka ollut aikaa, mutta Albert ja Aurora jaksoivat aina. Toivoen, ettei kukaan huomaa poika sujautti paperit tynnyrien alle ja poistui leikkimään. Ei hänen tuollaista tarvinnut tietää, hänhän oli talonpoika.

Luna seurasi lapsia jopa ullakolle. Koira ei olisi millään päästänyt näitä kahta luotaan. Tämä vartio kaksosia kuin olisi vartioinut omia pentujaan. Jotain kamalaa oli tekeillä ja koira aisti sen.

* * * *

Diana kuopi maata istuttaakseen vielä syksyisiä taimia. Osa taimista oli tuottanut hedelmänsä ja kasvinsa kovin aikaisin kuuman kesän takia. Perheen varastot olivat täyttyneet mukavasti verrattuna edellisiin vuosiin. Naista kuitenkin ahdisti heidän rahallinen tilanteensa. Hän oli kuullut torilla liikkuvan huhuja, että veroja oli suunniteltu nostettavaksi entisestään. Heillä ei ollut yhtään ylimääräistä, ja pienikin veron lisäys, vei suoraan ruokaa heidän omasta suustaan.

Nainen havahtui kuullessaan etupihalta rapinaa. Hiljaa hän hiipi kurkistaen ujosti kulman takaa, mutta ei nähnyt ketään. Pelkkä öljylamppu lojui yksinäisenä maassa. Arasti nainen kurkotti sitä kohden, miettien sen myyntiarvoa, kun lampusta purkaantui säkenöivä violetti savu.

Savu tiivistyi tiivistymistään muuttuen Dianan yläpuolella violetiksi hengeksi. Diana nipisti itseään varmistaakseen olevansa hereillä. Hän oli kuullut satuja hengistä, niin hyvistä kuin pahoista, nainen ei kuitenkaan koskaan ollut uskonut yhteenkään ja siinä se nyt oli leijuen ilmassa hänen edessään kuin sudenkorento.

Diana sai kolme toivetta. Ensimmäistä hänen ei tarvinnut edes miettiä. Hihkuen onnesta nainen katseli, kuinka hänen eteensä ilmestyi juuttisäkki, joka suorastaan pursui riikintaalereita. Dianan supisi hiljaisen kiitoksen ilmoille, heidän huolensa olivat ohitse ja kääntyi takaisin hengen puoleen.

Seuraavat kaksi toivetta olivat vaikeampia täyttää. Diana mietti miettimistään, kunnes päätyi toivomaan pitkää elämää itselleen ja Matthewlle. Henki kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta toivetta Matthewn kohdalla. Pettyneenä Diana supisi hiljaa haluavansa sitten kauneutta, jos ei voinut saada rakkaintaan. Violetti savu ympäröi naisen, joka tunsi kipinöinnin varpaissaan asti. Jotain oli tapahtunut, hän ei vain ollut varma mitä.

Jättäen naisen ihmettelemään tuntemuksiaan henki katosi takaisin lamppunsa uumeniin. Juuri, kun nainen oli tarttumassa siihen viedäkseen sen kunniapaikalle hyllyyn, lamppu katosi kovaäänisesti poksahtaen.

* * * *

Aurora istui innoissaan uusien kangaspuiden ääressä. Hänen pienet jalkansa eivät vielä kunnolla ylettäneet polkimille, mutta kunnon polkaisulla tyttö sai polkimen vuorotellen alas. Vintti oli lopultakin saanut väliseinät ja Aurora oman huoneen, jonka hän jakoi Albertin kanssa. Aurora piti huoneestaan. Se oli pieni ja turvallinen. Vintin avarassa tilassa nukkuminen oli ollut hänestä kovin aavemaista ja pelottavaa. Pimeä ei vain sopinut tytölle. Aina pimeän tullen hänelle tuli turvaton olo, kuin joku olisi tarkkaillut. Aurora tiesi sen olevan tyhmää, mutta ei voinut mitään ajatuksilleen.

Hannah tapasi isoäidin sydänmuhennoksen ohjetta, joka ei todellakaan ollut tarkoitettu perheen päivälliseksi. Ainekset näyttivät tutuilta, muutamia hän oli jopa nähnyt heidän puutarhassaan kasvamassa. Hiljaa tyttö painoi mieleensä kaiken tarvittavan ja sujautti kirjan takaisin paikoilleen.

Hannahin kädet kietoutuivat mustakonnanmarjan ympärille kiskaisten voimakkaasti kasvin irti maasta juurineen. Tyytyväinen hymy levisi tytön kasvoille tämä katsellessa tuota myrkyllistä kasvia. Tuo niin viattoman näköinen kasvi, mutta silti niin vaarallinen. Nopeasti Hannah tunsi kuinka käsiä alkoi poltella ja kasvi tipahti takaisin maahan. Tyttö todella toivoi, että olisi totellut isoäidin kehotusta ja laittanut hanskat. Käsien iho punoitti ja joissain kohdissa nousi rakkuloita siihen, missä kasvi oli hetki sitten ollut. Kasvissa oli todella ytyä, tyttö hymyili itsekseen. Matt saisi vielä tietää, miltä tuntui kun todella sattui.

* * * *

Aurora hyräili itsestään pyykkilaudan tahdissa laulua, jonka hän muisti jostain kaukaa menneisyydestään. Laulua, jonka hän kuuli unissaan, mutta ei tunnistanut. Tyttö hätkähti ajatuksistaan kuullessaan hevosen kavioiden kopinan pysähtyvän talon eteen.

Kaunis ylhäinen nainen, jonka iho oli yhtä vaalea kuin hänenkin, astui alas jylhistä vaunuistaan. Vaunut olivat kiinnittäneet myös Albertin huomion, joka juoksi sisarensa viereen hämmästelemään ilmestystä, jota he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Aurora tunsi sydämensä lyöntien tihenevän naisen lähenevän häntä hennoin ja harkituin askelein.

Naisen kädet kohosivat tytön pehmeille poskille, kuin tunnustellen olivatko ne oikeat.

"Uskomatonta, miten äitinsä näköinen!" Nainen henkäisi niin, ettei Aurora tiennyt puhuiko tämä lady itselleen, hänelle vai vartioilleen. Tyttö tunsi pettymyksen piikin sydämessään katsoessaan naista. Jos hän oli äitinsä näköinen, niin tämä ei voinut olla hänen äitinsä.

Naisen kädet liukuivat hiljaa pois tytön kasvoilta tämän kiinnittäessä huomionsa Albertiin, henkäisten kuin hämmästyksestä.

"Ja sinä" nainen hengähti kuin heidän kahden pelkkä näkeminen olisi saanut hänet hengästyneeksi. "Sinä olet aivan kuten isäsi."

"Enkä ole! Minun isällä on tummat hiukset ja ruskeat silmät! Minä en muistuta häntä yhtään!" Albert tuhahti loukkaantuneena naiselle. Hän kuului tänne, eikä minnekään muualle.

Nainen nousi hitaasti seisomaan katsellen silmät suurena nenäänsä kaivavaa poikaa, hymähtäen sitten itsestään. "Ja sinulla on isäsi tavat!"

 Välittämättä Albertin vastaväitteistä nainen nyökkäsi vartioilleen ja nousi sanaakaan sanomatta vaunuihinsa. Vaunut katosivat kaksosten näkyvistä yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Aurora oli juuri sättiä Albertia tämän käytöksestä, kun sisältä kantautui kauhistuneen Dianan huuto.

"Luna!" Diana sätti katsellessaan koiransa synnytyksen tuskia. Nainen oli suorastaan kauhuissaan! Hän ei keksinyt kuin yhden selityksen ja se oli Spot! Aurora ja Albert eivät yhtyneet äitinsä kauhisteluihin tilan vähyydestä vaan syöksyivät heti kolmea koiranpentua katsomaan. Innoissaan lapset ehdottelivat erilaisia nimiä, jotka heidän mielestään sopivat pennuille. Aurora tuhahti Albertin ehdotukselle.

"Se on tytön nimi Albert! Sinulla on sylissäsi poikakoira! Etkö huomaa!"

"Saammehan me pitää nämä äiti? Saammehan?" Aurora aneli Dianalta, joka siivosi kiukkuisena Lunan synnytyksen jättämiä sotkuja tämän pesästä. Nainen vain tuhahti tytön ehdotukselle. Heillä oli juuri ja juuri varaa ruokaan itselleen, saatikka sitten kolmelle koiran pennulle. He eivät todellakaan pitäisi niitä.

"Isä," Henry aloitti varovasti tutkaillen isänsä mielialaa kuin kepillä jäätä. Matthew tuntui olevan hyvällä tuulella, joten hän uskaltautui jatkamaan, "jos se vain kaikin puolin mahdollista, niin minä haluaisin pitää yhden pennuista itselläni. Luna alkaa kuitenkin olemaan jo vanha, eikä se jaksa enää kohta samalla tavalla metsällä kuin ennen."

"Niin ja minä voisin pitää myös yhden koiranpennuista!" Hannah totesi saaden isänsä nyökyttelemään molempien vastauksille. Tosiasiassa Matthew ei halunnut itsekään antaa pentuja pois, vaikka Diana vaatikin niin. Hänestä tämä oli hyvä idea. Luna ei tosiaankaan jaksanut samalla tavalla metsällä kuin ennen ja yhden koiranpennuista voisi kouluttaa Hannahin myötäjäisiksi. Kuka tahansa itseään kunnioittava metsämies haluaisi itselleen varmasti kunnon metsäkoiran.

Albert liittyi keskusteluun ilmoittaen, että hän voisi pitää kolmannen pennun ja viedä sen sitten joskus mukanaan hänen ja Caroline Parkin yhteiseen kotiin. Aurora parahti pahanpäiväisesti pojan ehdotukselle. Yksinkertaisella laskutoimituksella tyttö oli ymmärtänyt, ettei hänelle riittänyt pentueesta.

"Mitäs minä sitten?" Tyttö totesi osoittaen kysymyksen veljelleen, joka vastasi tyytyväisenä, että Aurora muuttaisi tietenkin hänen ja Carolinen kanssa ja saisi näin nauttia pennusta.

Matthew nautti nukkuvan vaimonsa lämmöstä kainaloaan vasten. Hän oli tyytyväinen, että Diana oli hyväksynyt heidän suunnitelmansa jakaa pennut lasten kesken. Miestä huvittivat suuresti Albertin unelmat avioliitosta Parkin Carolinen kanssa. Poika tuntui tietävän mitä halusi, eikä miehellä ollut epäilystäkään, ettei Caroline ollut suunnitelmia laatimassa itsekin. Matthew suukotti vaimonsa hiuksia kiittäen mielessään tätä ihanasta perheestä, jonka tämä oli hänelle antanut.

Aamun ensisäteiden vielä taistellessa paikastaan yön pimeyden kanssa Diana heräsi alakerrasta kantautuvaan vikinään. Pieni koiranpoikanen kuopsutti etutassullaan portaiden alapäätä vikisten samalla surkeasti. Nainen ei voinut vastustaa olla nostamatta suurisilmäistä pentua syliinsä. Pieni koira sai naisen hymyilemään itselleen ja yli-iloiselle ilmeelleen, kun joku tämän huomasi. Hiljaa mielessään nainen lupasi pitää huolta, että he pitäisivät juuri tämän pennun itsellään.

* * * *

Henry tunsi Marillan tärisevän jännityksestä sylissään. Poika tunsi itsekin jännityksen leijuvan ilmassa, se oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Tämä oli hänen ja Marillan ensimmäinen päivä heidän yhteisestä elämästään. Tyttö oli tullut lopultakin jäädäkseen. Vielä he eivät huonetta jakaisi, mutta se ei Henryä haitannut. Tärkeintä oli, että tyttö oli nyt hänen luonaan.

"Tervetuloa kotiin, Mar!" Henry sanoi pehmeästi silitellen samalla tytön pisamaista poskea. "Haluatko jo nähdä uuden huoneesi?" Poika kysyi sydän täynnä toivoa. Hän oli nähnyt kovasti vaivaa huoneen eteen ja toivoi suuresti tytön viihtyvän hänen luonaan. Marillan hymy oli täynnä jännitystä ja odotusta tytön nyökätessä hennosti.

Marilla katseli hiljaa ympärilleen huoneessa, kunnes huomasi lipaston vieressä olevan tutun hahmon. "Nippe!" Tyttö kiljaisi iloisena suunnistaen kiireesti nostamaan veljeltään saaman oravan häkistä syliinsä painaen poskensa tämän pehmeään turkkiin.

Henry asteli tytön taakse kasvoillaan valloittavin hymy, mitä Marilla oli eläessään nähnyt. Poika selvästi oli ilahtunut tytön reaktiosta oravan nähdessään. Marilla tunsi pojan käsien kiertyvän omiinsa pojan silmien etsiessä tytön katsetta.

Marilla tunsi maailman pysähtyvän ympärillään nähdessään pojan polvistuvan eteensä. Oli hän tätä osannut odottaa, mutta silti se oli yllättänyt hänet täysin. Tytön sydän pomppasi onnesta, maailman sumentuessa ympäriltä. Oli vain tämä hetki ja hänen Henrynsä.

Marilla tunsi kätensä kihelmöivän pojan kosketuksesta tämän pujottaessa sormuksen tytön sormeen. Pieni lasinsiru kimalteli kauniisti sormuksen keskellä, tuoden mieleen timanttisormukset, joita Marilla oli aatelisilla joskus nähnyt kädessään kimaltelevan.

Marilla ei kuitenkaan timantteja tarvinnut. Hänen elämässään oli jo jotain korvaamatonta ja se oli Henry. Tyttö tiesi miten harvinaista oli löytää elämäänsä jotain näin kaunista ja upeaa, jota rakkaudeksi kutsuttiin. Onnellisempana kuin hän oli uskonutkaan olevansa tällä hetkellä, jonka oli lapsesta saakka tiennyt tuleva, Marilla hypähti Henryn syliin painaen kasvonsa pojan kostean lämpimään niskaan.

Hellästi Henry laski tytön lattialle pitäen yhä kiinni tämän pehmeästä vyötäröstä. Hetken he vain seisoivat tuijotellen hymyillen toisiaan silmiin, kunnes Marilla tunsi pojan käsien vetävän häntä itseään kohti. Pojan sänki kutitteli tytön kasvoja tämän painaessa huulensa vasten tytön huulia, saaden Marillan unohtamaan kaiken muun.

* * * *

Hannah katseli alas myllyyn vievältä sillalta laineiden tasaista loisketta rantakivikkoa vasten. Hän oli matkannut pitkän matkan maaseudulla sijaitsevalle Pinewoodin ainoalle myllylle yöpyen enonsa perheen luona. Tyttö oli tullut tekemään sopimusta heidän, Parkien sekä enon perheen viljojen jauhamisesta lihaa vastaan. Hän oli suorastaan vaatinut saada tulla yksin, vaikka eno oli kovasti vastustellut. Hannah tiesi, että hänen olisi pitänyt olla onnellinen Henryn ja Marillan puolesta, mutta se tuntui niin vaikealta, kun itsellä ei ollut mitään ja toisilla oli kokomaailma. Isoäidin onnen amuletit, jotka tyttö oli Mattin avioliitosta kuultuaan ripustanut hiuksiinsa, eivät tuntuneet toimivan alkuunkaan. Onni oli kaukana sieltä, missä hän nyt oli. Vastustaen suurta houkutusta liittyä laineiden rauhallisuuteen, Hannah otti hitaasti askeleen toisensa jälkeen kohti myllyn ovea.

Tyttö oli juuri aikeissa koputtaa suureen puiseen oveen, kun ovi narahti auki itsestään ja ruskeahiuksinen poika astui esiin. Poika hämmästeli ovensa takana kyyhöttävää tyttöä, miksei tämä koputtanut niin kuin kunnon ihmiset, vaan hiippaili pitkin nurkkia.

Hannah punastui miettiessään miltä varmasti oli vaikuttanut kyyhöttäessään sillalla omiin ajatuksiinsa uponneena. Tyttö yritti saada sanoja suustaan, mutta kaikki tuntui muuttuvan yhdeksi mongerrukseksi, josta ei saanut selvää. Pojan läpitunkeva kaikkitietävä katse ei auttanut ollenkaan, vaan sai tytön kangertelemaan yhä enemmän sanoissaan.

Hannah jäykistyi paikoilleen tuntiessaan pojan painautuneena omia huuliaan vasten. Jossain taka-alalla tyttö kuuli järkensä huutavan tämän olevan täysin sopimatonta, mutta tuossa suudelmassa oli jotain, joka peitti järjen äänen kokonaan saaden tytön posket ja korvat punehtumaan lämmöntunteesta ja maailman sumenevan ympäriltä.

Hannah tunsi pettymyksen valtaavan sydämensä pojan vetäytyessä taaksepäin anteeksi pyydellen.

"En tiedä mikä minuun tuli! En minä yleensä!" Poika mumisi hätääntyneenä tietämättä puhuiko itselleen vai edessään seisovalle tytölle. Tässä oli vain jotakin, mikä sai hänen varpaansa kipristymään kasaan tytön vain vilkaistessa häntä merensinisillä silmillään. Peläten menettävänsä uudestaan itsehillintänsä poika kääntyi sanomatta mitään ja asteli myllyn uumeniin.

Hannah seurasi hiljaa perässä yrittäen pysyä pystyssä jaloillaan, jotka yrittivät kokoajan kadota alta. Poika oli painellut suorinta tietä myllynsä ääreen tehden jotain, mitä tyttö ei alkuunkaan ymmärtänyt. Tyttö katsoi ihaillen pojan voimakkaita käsivarsia, kuvitellen samalla, miltä tuntuisi tuntea nuo käsivarret ympärillään.

Tyttö ravisteli päätään yrittäen saada ajatukset pois mielestään. Hän ei edes tiennyt pojan nimeä, mutta silti tämä oli herättänyt hänessä jotain, mitä tyttö ei ollut kuvitellut enää koskaan tuntevansa, toivon tulevasta. Vaikka Hannah yritti kuinka huhuilla mylläriä, tämä ei kuullut, vaan jatkoi vain puuhiaan. Tyttö tuhahti itsekseen käännähtäen takassa palavan tulen puoleen lämmitelläkseen kylmiä käsiään, jos poika aikoi päästä hänestä eroon näin, niin hän jaksoi kyllä odottaa.

Lopulta mylly hiljeni ja poika kääntyi katsoakseen takan reunalla istuvaa tyttöä. Huomatessaan saaneensa lopultakin pojan huomion Hannah nousi ylös kävellen määrätietoisesti tämän luokse. Hänen tänne tulolla oli tarkoituksensa.
Poika esittäytyi Orlando Centowskiksi, nuori mylläri, jonka perhe oli menehtynyt myllyn sytyttyä palamaan pojan lapsuudessa. Tämä lupaisi ottaa vastaan koko tilauksen peuraa ja muutamaa hanhea vastaan, joka Hannahista kuulosti naurettavan halvalta.

Hetken he vain tuijottivat toisiaan osaamatta sanoa mitään. Hannah oli jo aikeissa lähteä, kun Orlando pysäytti hänet nostamalla karkean käden hänen poskelleen.

"Minulla on sellainen tunne, että me tapaamme vielä Hannah Stone!" Poika hymyili vinkaten samalla silmää tytön punehtuneille kasvoille.

Diana oli pakottanut Hannahin kylpyyn, naisen valittaessa tytön vaatteiden olevan aivan maantiepölyssä. Hannah ei saanut Orlandoa mielestään millään, kaikki muistutti tästä, jopa kylpyammeen veden loiskunta kuulosti aivan samalta kuin myllyn ohitse menevän puron äänet. Edes pitkä kotimatka ei tuonut hänelle mitään muuta ajateltavaa, vaan pikemminkin antoi mahdollisuuden kadota unelmiin elämästä myllärin vaimona. Mitään muuta hän ei nyt elämältään enää halunnut. Matt pisti vielä ikävästi sydämessä, mutta tunne oli jo helpottamassa.

Tyttö asetteli tarkasti isoäidin onnenamuletit takaisin hiuksiinsa. Niistä hän ei enää luopuisi, ennen kuin oli todella saavuttanut kaiken. Eikä hän ollut varma uskaltaisiko luopua silloinkaan. Tyytyväisesti hyräillen tyttö poistui kylpyhuoneesta hänen ja Henryn yhteiseen huoneeseen.

Vanhan arkun kätköistä tyttö kaivoi esiin lankarullan, jonka joskus aikoinaan oli itse rukilla kehrännyt. Värjäys ei ollut onnistunut täydellisesti, mutta se ei häntä haitannut. Sukkapuikot helisten tyttö alkoi neuloa kiireesti kapioitaan kasaan. Hän oli jäänyt pahasti ikäisiään tyttöjä jälkeen, murehtiessaan Mattia, mutta nyt tytöllä oli joku muu mielessä, kirkkaampana kuin koskaan.

* * * *

Marilla ruiskutti kärpäsienimaitoa ei-toivottujen tuholaisten päälle kuunnellen samalla huulet hymystä karehtien siskonsa Carolinen ja Albertin leikkejä. Hänellä oli aavistus tuon parin suhteen, mutta piti tiedon omanaan. Hän ei olisi pistänyt pahakseen, vaikka Henryn nuori veli olisikin ottanut Carolinen omakseen. Kuvitellen millaisen onnen hän itse oli saanut Henryn kanssa ja miten upea mies tämä oli, ei hän uskonut tämän pikkuveljen olevan yhtään sen huonompi.

Carolinen heleä nauru oli kuin musiikkia Albertin korville pojan kutittaessa tyttöä kyljestä, josta tämä niin herkästi kutisi. Carolinen seurassa hän viihtyi paremmin kuin kenenkään muun, vaikka Auroraan hän ei tyttöä voinutkaan verrata. Hänen ja siskon välillä oli jotain, mitä ei sanoilla voinut selittää, mutta niin oli hänen ja Carolinenkin. Se oli vain toisenlaista. Carolinen seurassa hän saattoi olla oma itsensä, juuri sellainen, miksi hänet oli luotukin.

Tyttö huojahti nauraen ottaen tukea pojan olkapäistä. Albert saattoi haistaa tämän hiusten olkisen tuoksun. Tarttuen tämän pieniin ja pehmoisiin käsiin Albert pyöräytti tämän ympäri, kuin oli joskus nähnyt isän pyöräyttävän äitiä.

Siinä aivan lähellä, Carolinen hiukset kimaltelivat auringossa ja tyttö näytti kauniimmalta kuin koskaan pienine ruskeine silmineen. Albert olisi voinut tuijotella tuota ilmestystä, vaikka kuinka kauan. Pojan sisällä liikkui tunteita, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen kokenut näin voimakkaana. Tuntui kuin ne olisivat aina olleet sydämessä, mutta purkautuivat nyt äkkiä arvaamatta ulos saaden aikaan käsien ja jalkojen vapinan.

Siellä mäntypuun katveessa ruokakellarin vieressä Albert sulki silmänsä painaen huulensa Carolinen huulille ensimmäistä kertaa elämässään tietäen astuvansa maailmaan, josta ei ollut enää paluuta. Eikä hän halunnutkaan, kaikki oli niin täydellistä.

* * * *

Matthew katseli ystäväänsä, joka hieroi käsiään hermostuneesti toisiaan vasten. Tämä näytti muutenkin siltä, että hän oli valmis juoksemaan karkuun henkensä edestä. Kyllähän Matthew Briania ymmärsi, aatelisten saapuminen veropäivänä ei ollut asia, johon piti suhtautua olan kohautuksella. Sitä paitsi verot olivat nousseet kohtuuttomiksi.

Matthew maksoi Paronille ja Sir Islingtonille, katsellen sivusilmällä ystäväänsä, jonka käytöksestä hän oli kovin huolestunut. Vaikka nämä olivatkin ystävällisiä kaikin puolin, ei Matthewta voinut olla kiukuttamatta se, että miehet veivät häneltä yli puolet hänen sadostaan ja kaloistaan. Hänen perheensä oli tehnyt todella töitä jok’ikisen vihanneksen ja kalan eteen ja nyt nämä kaksi veivät suurimman osan.

Eikä vihannekset ja kala edes riittänyt vaan nämä todella veivät kaiken. Paroni ojensi Matthewlle shekkivihkonsa, johon talonpoika raapusti kuvion nimensä merkiksi. Heidän hämähäkin asuttamasta kirstustaan ei olisi edes riittänyt riikintaalereita tähän, ilman hengen avustusta. Matthew lähetti mielessään hiljaisen kiitoksen hengelle oli tämä sitten missä tahansa, sillä 5 000 riikintaaleria oli hävyttömän suuri summa.

Diana istahti miehensä viereen, joka ei ollut liikahtanut paikoiltaan aatelisten lähdettyä jatkamaan matkaansa. Koko keittiö haisi vanhalta viinalta, eikä Diana epäillyt hetkeäkään, mistä etova haju nousi, sitä paitsi Matthew näytti siltä, että tämä oli nauttinut hänen Henryn ja Marillan juhliin laittamat sahdit kaiken muun lisäksi.

"Mikä on?" Diana kysyi katsoen huolestuneena miestään. Vastaukseksi hän sai epämääräisen muminaa muistuttavan puheen siitä, kuinka epäreilua elämä oli. Toiset elivät kuin jumalat ja he talonpojat tarpoivat mudassa hienoston tarpeiden takia. Matthewsta se oli epäreilua. Heidän selkänahastaan rahoitettiin jumalattoman suuri linna, joka nousi kaukana horisontissa aatelisten alueella.

"She on wäärin Diana!" Mies vielä lisäsi loppuun molemmat silmät katsoen omiin suuntiinsa.

Diana tarttui miestään kädestä kehottaen tätä menemään nukkumaan. Huomenna kaikki näyttäisi jo paljon paremmalta. Sen hän saattoi luvata. Heidän perheen tarpeisiin jäi tarpeeksi ruokaa talvenvaralle, eikä viimeistä satoa ollut vielä edes korjattu. Matthew olisi välittömästi lähtenyt sadonkorjuuseen, mutta nainen oli ehdoton. Hän voisi käydä keräämässä viimeiset puutarhan antimet ja he voisivat yhdessä huomenna katsoa, miten niitä säännösteltäisiin.

Saatuaan lopulta miehensä suostuteltua nukkumaan Diana asteli päättäväisesti kasvimaalle kori kädessään. Kuten hän oli ajatellutkin, mansikat näyttivät oikein hyviltä. Syyssato oli juuri ehtinyt kypsyä talven tieltä, jonka kylmyys ja pistävyys tuntui jo ilmassa.

Surullisena Diana katseli omenapuuta, joka oli vielä yrittänyt kukkia ja tuottaa hedelmiä heidän hätäänsä. Se ei ehtisi. Tuuli vavisutti vanhaa postilaatikkoa joka seisoi heidän nurkallaan saaden naisen kiinnittämään siihen katseensa. Kukaan ei varmasti ollut kurkistanut laatikkoon viikkoihin. Ei siellä yleensä mitään ollutkaan, mutta nyt yksi kirjeistä vei naisen huomion välittömästi komeudellaan. Paperi oli parempaa, kuin mitä hän oli nähnyt, sitten Albertin ja Auroran tultua heille*. Kaiken päällä komeili herttuoiden sinetti.

 

*Kaksosten koreissa oli kirje, jossa luki näiden nimet.

Diana tavasi kirjettä aamuyön viimeisille tunneille saakka. Hän olisi halunnut hävittää tuon kirjeen. Repiä ja polttaa tulisijassa, mutta jokin sai hänet uskomaan, ettei se auttaisi enää. Kaikki oli menetetty. Heidän pieni perheensä revittäisiin kahtia, eikä siitä jäisi jäljelle kuin kylmä muisto, mutta jos hän ei kertoisi, Matthew ei ikinä antaisi hänelle anteeksi. Pitkään Diana tuijotti torppansa vanhoja puisia seiniä, kunnes hän oli lopulta tehnyt päätöksensä. Naisen päättäväinen käsi kietoutui paperin ympäri puristaen sen tiukasti nyrkkinsä sisälle pieneksi mytyksi.

Juuri nyt hän ei kertoisi kenellekään.

* * * *

Kohta on neljäs kierroskin loppuun saatettu...
Seuraavan osan pyrin saamaan tänne tapani mukaan kahden viikon kuluttua,
mutta se ei ole vielä valmis!
Kiitos vieläkin edellisen osan kommenteista ja toivon, että jätätte nytkin käynnistänne merkin!
Lueskelen kyllä kaikki rästiin jääneet osat ja olenkin aloittanut purkamista jo vanhimmasta päästä!

Hyvää joulun odotusta ja
hyvää joulua kaikille lukijoille!