35. Osa: VonLiebestad

(80 kuvaa)

 

Tässä sitä taas ollaan Pinewood pitkästä aikaa jälleen uudelleen käynnistymässä.
Päivitystauon pituus johtui täysin omasta sairastelustani, mutta nyt olen taas mukana kuvioissa:
Hiljalleen olenkin noita vanhoja seuraamiani blogejakin alkanut lueskelemaan ja kommentoimaan..

Toivottavasti vielä joku vanhoista lukijoista löytää tänne,mutta nyt osaa lueskelemaan.
Olkaa armollisia en ole kirjoittanut pitkään aikaan ja rytmi on vasta hakusessa!
Pahoittelen jo valmiiksi tönkköyttä tekstissä...

Viimeksi Kreiveillä: Perheen perijä Oliver sai kaksospojat Verna Carlssonin kanssa. Hän olisi halunnut viedä nuoren lastensa säädyllisesti avioliittoon, mutta hänen isänsä Bartholomew ja äitinsä Elisabeth kielsivät ehdottomasti pojalta tämän, sillä Verna oli kauppiassäädystä. Bethistä äpärät ja näiden äidin olisi voinut jättää oman onnensa nojaan ja tämä saikin aikaan suuria riitoja Oliverin kanssa. Bart vei kuitenkin Oliverin tapaamaan lapsiaan ja lupasi huolehtia näiden hyvinvoinnista, jos poika vain lähtisi yliopistoon muiden aatelispoikien tavoin. Syksyn lopussa Oliver lähtikin yliopistolle. 

Kesällä Bart oli hävinnyt tyttärensä ja tämän myötäjäiset korttipelissä markiisi Amadeus Remingtonille. Beth ei suostunut luopumaan nuorimmaisestaan Lia-Ninasta vanhalle markiisille, sillä tytöstä oli tämän naisellisen luonteen takia tullut äitinsä suosikki. Isabellan vaikean poikamaisen luonteen takia nainen ei kuitenkaan uskonut, että tyttö kenellekään muulle kelpaisi ja markiisi oli varojensa ja asemansa puolesta oivallinen naimakauppa, vaikka vanha olikin. Isabella luvattiin markiisille ja osan lopussa markiisi ojensikin sormuksen tytölle naimalupauksen merkiksi.

Isabella tuijotti hiljaa markiisin iäkkäitä kasvoja. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja toivoi tulevan aviomiehensä nuortuneen edes hieman, mutta siinä tämä istui edelleen kaikkine harmaine hiuksineen ja ryppyisine ihoineen, kun tyttö silmänsä aukaisi. Mies yritti parhaansa, siitä hän ei voinut tätä moittia. Tämä oli kaivanut kaapeistaan uuden vaateparren, mutta silti sen siisteydestä huolimatta tästä nousi tuo inhottavan makea mädän kellarin haju, joka sai Isabellan niskan väreilemään kylmyydestä ja vatsan sisällön kutittelemaan kurkunpäätä, tämän miettiessä millaiseen kartanoon hänet oltiin viemässä.

Hiljaisuus ympäröi Isabellaa, oli tyttö sitten missä tahansa. Hän ei saanut sanoja suustaan, hän ei kyennyt, ei halunnut, mikään ei tuntunut hyvältä enää. Useampaan kertaan hän oli toivonut kohta heräävänsä kauniimpaan aamuun, jossa hänen unelmansa olivat vielä mahdollisia toteuttaa. Häntä oltiin vangitsemassa kultaiseen häkkiin yhden tämän valtakunnan vaikutusvaltaisimman miehen seuraksi kartanoon maaseudulle kauas kaikesta jonka hän tiesi, kauas kaikesta jonka hän tunsi. Tuntematon pelotti häntä, mutta vielä enemmän häntä pelotti yksinäisyys, joka oli tuntunut asettautuvan hänen sydämensä vakituiseksi vieraaksi, hänen ainoaksi ystäväksi.
Ainoa, joka oli häntä lohduttanut, tuntenut ja välittänyt, oli hänen veljensä ja nyt tämä oli kaukana yliopistossa opiskelemassa asioita, joista Isabella ei ymmärtänyt mitään. Vain veljen vanha päiväkirja tyhjän huoneen pöydällä muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut vain suurta kuvitelmaa, vaan todellinen muisto jostain kaukaa vanhoilta hyviltä ajoilta.
Kultainen sormus koristi hänen kättään muistuttaen häntä joka hetki siitä, ettei ollut vapaa tekemään omia valintojaan. Hän oli ikuisesti sidottu mieheen, jonka kanssa ei saattanut edes kuvitella jakavansa elämäänsä. Isabella saattoi vain toivoa, ettei markiisin elämänlankaa ollut enää pitkälti jäljellä. Se oli asia, johon hän takertui kuin hukkuva köyteen.

*****

Isabella kuunteli hiljaa vierestä, kun hänen äitinsä touhotti innostuneena häävalmisteluja. Beth oli käskenyt tallimestaria laittaa vaunut aamuksi valmiiksi, jotta he pääsisivät sovittamaan jo kauan sitten tilattua hääpukua. Isabella ei tiennyt, millaisen puvun äiti oli tilannut, eikä hän välittänytkään. Kukaan ei ollut kysynyt häneltä mistään häihin liittyvästä, ei hääpuvusta, ei koruista, kampauksesta, eikä varsinkaan sulhasesta, joten miksi hänen pitäisi välittää? Hän näyttelisi kyllä roolinsa, joka hänelle tässä tragediassa oli pakolla jaettu.
Kalan pala pyöri suussa ikävästi suostumatta menemään alas. Hänen 16-vuotis syntymäpäivä läheni uhkaavasti. Hänen syntymäpäivänsä oli samalla hänen hääpäivänsä. Hänen ja aviomiehen ikäeron takia kirkko oli kieltänyt avioliiton ennen kuin hän täyttää 16 vuotta. Silloin hän olisi tasan 50 vuotta aviomiestään nuorempi.
"Koita piristyä tyttäreni!" Bart sanoi katsoen tytärtään hymyilevästi kuin yrittäen rohkaista tätä näkemään asioiden valoisatkin puolet. Sanoja seurasi pitkä puhe siitä, kuinka he äidin kanssa vain ajattelivat Isabellan ja suvun parasta tällä avioliitolla, mutta tyttöä ei kiinnostanut kuunnella sanaakaan, vaan hän jatkoi kalanpalan pyörittelyä suussaan puolelta toiselle leikitellen ajatuksella, että sylkäisisi sen isänsä kasvoille. Hän oli menettänyt unelmoimansa avioliiton, sen mistä hän oli pienenä lukenut. Toisaalta eipä hän ollut unelmiensa sulhoakaan vielä löytänyt, joten oliko unelmia edes olemassa?
Lia-Ninan hentoääni katkaisi Isabellan ajatukset tämän pysäyttäessä isän tasaisen puhetulvan. Tyttö kärtti mukaan hääpuvun sovitukseen. Sisko oli käytökseltään unelmien lady, jollaista äiti oli aina toivonut. Isabella tiesi, ettei ollut koskaan täyttänyt äitinsä toiveita tyttärenä ja tämä avioliitto oli äidin mielestä hänen ainoa mahdollisuutensa koskaan päästä vihille. Hän oli aina ollut ylpeä omasta tulisesta luonteestaan ja taidosta pärjätä järjellä kenelle tahansa miehelle, mutta silti tämä kaikki sai hänet kadehtimaan siskoa, joka maalasi, soitti ja tanssi täydellisesti, eikä tätä koskaan pakotettaisi naimisiin vanhuksen kanssa, sillä tälle varmasti riittäisi kosijoita ilman isän häviämää uhkapeliä.
Isabella istahti pianon ääreen toivoen muistikuviensa soittotaidostaan olevan todellisuutta huonommat. Kahden ensimmäisen soinnun jälkeen sormet kuitenkin lähtivät omille teilleen ollen täysin eri mieltä Isabellan kanssa siitä, mitä olisi pitänyt soittaa. Tyttö ei vain osannut. Hän ei ollut kuten muut tytöt. Isabella ei osannut soittaa, hän ei osannut tanssia, eikä maalata puhumattakaan sitten käsitöiden teosta. Hän ei osannut mitään mitä vaimolta vaadittiin. Monesti veljensä koulusta kotiin tuomat tehtävät, jotka hän oli veljensä puolesta tehnyt, olivat kuitenkin opettaneet hänelle latinaa, Pinewoodin sukujen historiaa ja lakeja. Jos hän olisi ollut mies, hän olisi pystynyt mihin tahansa, mutta naisena hän oli kykyinensä arvoton.

*****

Aamu aurinko hyväili lämpimästi matkustavaisia. Lumipeite oli myöhässä ja kauniit syksyiset ilmat tuntuivat jatkuvan pidempään kuin normaalisti. Isabella istui hiljaa äitinsä vieressä. Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Vain Lia-Nina piti yllä pientä keskustelua ihaillen suureen ääneen uusia tossujaan, jotka äiti oli hänen antanut pukea jalkaansa tänä aamuna.
Isabella tunsi kateuden Lia-Ninan naisellisuudesta vihlovan hänen sydäntään. Kunpa hänkin osaisi arvostaa vaatteita ja koruja, kuten tämä. Silti vaikka tyttö kuinka yritti muuttaa ajatuksiaan, hän olisi silti mieluummin vaihtanut kaiken omistamansa kirjoihin ja tietoon pukeutuen vaikka säkkiin. Kohta hän olisi markiisin vaimo, eikä hän osannut tai tiennyt yhtään vaimon velvollisuuksista, mutta markiisi itse halusi lunastaa pelivelkansa.
Siinä Isabella seisoi hiljaa tuijottaen itseään peilistä kauhun puristaessa hänen rintaansa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan heidän saavuttuaan ompelijalle. Elisabeth oli hoitanut kaiken puhumisen antamatta kenellekään muulle suunvuoroa. Toisaalta ei Isabella tiennyt, olisiko hän saanut suustaan sanaakaan, sillä kauhu siitä, mitä tämä mekko merkitsi, kuristi hänen kurkkuaan ja kangisti kielen täysin liikkumattomaksi.
Hän saattoi kuulla vierestään pienen tytön ihastuneita huokauksia, tämän ihaillessa isosiskonsa leninkiä. Pukua, jollaisesta hän saattoi vielä vain unelmoida. Lia-Nina oli ruinannut äidiltä, että pääsisi mukaan häihin, mutta ne eivät olleet lasten paikka. Matka maaseudulle oli pitkä, eikä häntä tarvittu siellä. Toisaalta vanha Remington tuoksahti hänestä inhottavan makealle, joten tyttö oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut yöpyä tämän kartanossa. Silti puku oli hänestä jopa vanhuksen naimisen arvoinen asia. Hän ei voinut ymmärtää, miksi sisko oli niin nyrpeänä, vaikka näytti kauniimmalta kuin hän oli kenenkään koskaan nähnyt näyttävän. Iloisena hän olisi pukenut tuon puvun ylleen ja tuottanut perheelleen iloa.

*****

Päivät kuluivat ja talvi toi hennon valkoisen lumipeitteen Pinewoodin asukkaiden iloksi että riesaksi. Isabellalle lumipeite oli kuitenkin vain kivulias muistutus lähenevistä häistä ja muutosta Pinewoodin maaseudulle, johon hänet voitaisiin unohtaa. Lia-Nina vei taidoillaan vanhempiensa huomion. Nuori kreivittären alku osasi melkein mitä tahansa jättäen vanhemman sisarensa varjoonsa.
Hiljalleen kuin varustautuen jo tulevaan Isabella vetäytyi yksinäisyyteen hukuttaen itsensä kirjojen tarjoamaan maailmaan. Kirjojen, jotka eivät millään tavalla ollut hänen ikäiselleen tai säädylleen kirjoitettuja. Hän luki tarinoita rakkaudesta, jota ei koskaan tulisi itse kokemaan. Hänen ainoa toivonsa oli, ettei hänen tulevalla aviomiehellään olisi kovin montaa vuotta enää jäljellä. Silloin hän voisi saada takaisin vapautensa ja ehkä joskus saavuttaa unelmansa.
Oven kovaääninen narahdus sai tytön hätkähtämään ja sutaisemaan ylimääräisen viivan maalaukseensa. Isabella ei kyllä osannut sanoa, oliko viivan ilmestyminen hyvä vai paha-asia, sillä ei työ muutenkaan näyttänyt kummoiselta. Arastellen tyttö kääntyi katsomaan tulijaa, hämmästyen nähdessään äitinsä seisovan takanaan vakavan näköisenä.
Bethin hermostunut ilme oli kuin kehotus juosta karkuun, mutta Isabella ei voinut olla kiinnostumatta äitinsä odottamattomasta vierailusta hänen huoneessaan. Tämä oli tytön viimeinen ilta lapsuuden kodissa. Hetken hän toivoi äitinsä kertovan kuinka tämä kaipaisi tytärtään ja sulkisi tytön lohduttavaan syliin, mutta toivo haihtui yhtä nopeasti kuin oli herännytkin.
Kuin sanoja suussaan järjestellen tietämättä mistä aloittaa Beth nielaisi kovaäänisesti ja levitti huulilleen kauniin iloisen hymynsä rohkaistakseen enemmän itseään kuin Isabellaa. "Tyttäreni, olet astumassa avioon ja äitinäsi minun pitäisi kertoa sinulle jotain, jonka minun äitini kertoi minulle juuri ennen omaa avioliittoani," nainen sanoi vaivalloisesti ja kaivoi hameensa helman alta vanhan kirjan, jonka lehdistä päätellen se oli kulkenut suvun naisilla jo pitkään perintökalleutena. "Näistä asioista puhuminen ei ole helppoa, mutta tästä saat tarvittavat tiedot hääyötäsi varten. Loput ehdit kyllä itsekin vielä oppia," nainen tuhahti kuin jokainen hänen sanomansa sana olisi työn ja tuskan takana saada kuuluviin.
"Rohkeutta tyttäreni!" Beth huokasi ja sulki Isabellan käsiensä väliin hyvästiksi. Äidillinen hetki oli pieni ja lyhyt. Ennen kuin tyttö oli edes tajunnut äitinsä halaavan häntä, hän kuuli oven vanhojen saranoiden narahtavan uudestaan Bethin lähdön merkiksi.
Tyttö istui vuoteen reunalle äitinsä antama kirja kädessään sivellen sen vanhaa karheaksi kulunutta kantta pehmeillä sormenpäillänsä. Nojaten sängynpäätyyn tyttö avasi kirjan kannen nähden ensimmäiselle sivulle piirretyn kuvan, joka esitti avioparia hääyönään.
Vaivautumatta katsomaan seuraavalle sivulle Isabella napautti kirjan kovaäänisesti kiinni. Ensimmäinen sivukin oli ollut jo täynnä kuvia, jotka saivat hänet voimaan pahoin ajatellessaan itseään ja markiisia kuvien hahmojen tilalle. Hän ei halunnut tietää, hän ei halunnut ajatella, ei edes kuvitella hääyötään. Jos lasten saaminen vaati tuota, hän ei halunnut niitä markiisin kanssa. Kurottaen sängyn alle Isabella tavoitteli kädellään yöastiaa tyhjentäen siihen kuvotuksesta kiristävän vatsansa sisällön.

*****

"Haluatteko te Markiisi Amadeus Remington ottaa tämän kreivitär Isabella VonLiebestadin vaimoksenne, luvaten rakastaa häntä, kunnioittaa häntä, suojella häntä terveydessä ja sairaudessa kuten aviomiehen kuuluu sekä hylätä muut hänen takiaan niin kauan kuin te molemmat elätte?" Isabella kuuli jonkun kaukana mielensä sopukoista kysyvän narisevalla äänellä. Hän oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa tuijottaen viereisestä ikkunasta ulos yrittäen etsiä lähintä tulevaa naapuriaan. Hän ei kuullut mitään mitä ympärillä tapahtui. Salaa hän nipisti itseään lantiostaan toivoen heräävänsä tästä pahasta unesta, mutta aamua ei tullut. Jossain kaukana hän kuuli edessään seisovan miehen vastaavan hymyillen iloisesti "Tahdon".
Seuraava kysymys oli esitetty hänelle. Hänen sydämensä huusi kovaa omaa kieltävää vastaustaan, mutta huulet liikkuivat eri tahtiin sydämen kanssa vastaten velvollisuudesta ”tahdon”.
Kylmä kultainen sormus liukui pitkin tytön nimetöntä kohti uutta paikkaansa. Tuo pieni kultainen rengas sitoi hänen elämänsä nyt tuohon hänen edessään seisovaan vanhaan iloisesti nauravaan mieheen, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Niin pieni, mutta silti niin kahlitseva. Kultainen häkki, joka sulki hänet ikuisiksi ajoiksi sisälleen ja kaiken tuon hän oli antanut tapahtua sanomatta sanaakaan vastaan.
Tuskan kyyneleet polttelivat tytön silmiä, mutta kuullessaan läsnäolijoiden iloisen taputuksen Isabella yritti levittää huulilleen kauniin hymyn, jollaisen pitäisi jokaisen juuri vihityn morsiamen huulilla sädehtiä, samalla teeskennellen silmissään läikehtivien kyyneleiden olevan peräisin onnesta, jonka hän oli osakseen saanut.
Mihin Isabella silmänsä käänsikään hän näki iloisia hymyileviä kasvoja iloitsemassa heidän avio-onnensa puolesta. Hän vain ei löytänyt tuota iloa sisältään. Hän tunsi hukkuvansa tuskaansa muiden vain hymyillessä iloisesti hänen ympärillään. Hän oli kuin hukkuva, joka yritti löytää jotain mihin tarttua vetääkseen kasvonsa pinnan yläpuolelle, mutta kukaan ei auttanut.
Iloinen puheensorina täytti ruokasalin palvelijoiden tuodessa heidän eteensä loputtomasti herkkuja. Isabella ei saanut palaakaan ruoasta syötyä, mutta oli kiitollinen siitä, että yhtälailla kuin palvelijat toivat syötävää, he eivät päästäneet hänen viinilasiaan tyhjenemään. Elämä oli pelkkä näytelmä, jossa jokaisen piti hoitaa oma roolinsa välittämättä oliko tuo rooli mieleinen vai ei.
Elisabeth hoiti viimeisen velvollisuuden äitinä ohjeistaessaan palvelijoita tyttärensä valmistelussa aviomiestään varten. "Vaikka et miestäsi rakastaisi, tämä antaa sinulle lapsia, joita tulet varmasti rakastamaan", Beth sanoi katsellessaan tyttärensä kauhusta paikalleen lasittuneita silmiä. Muuta hän ei osannut tai kyennyt sanomaan, sillä kaikki mitä hänen mieleensä tuli lupauksista, että elämä muuttuu kyllä vielä varmasti hyväksi, tuntuvat vain valheilta.
Sydän tykyttäen kauhusta ja pelosta niin kovaa, että hän pelkäsi sen kohta hyppäävän ulos rinnastaan, Isabella asettautui sängylle miestään odottamaan. Kohta se olisi ohi ja hän voisi käpertyä itseensä yksinäisen sydämensä haavoja nuolemaan.
Oliver pysäytti sisarensa uutta makuukamaria lähestyvän miehen. Hän olisi halunnut käskeä tätä pitämään ryppyiset kätensä irti sisarestaan, mutta hän ei voinut. Hänellä ei ollut valtaa siihen. Hänen sisarensa ei koskaan ollut kuulunut hänelle.
"Ole hellä! Hän on kokematon ja nuori," Oliver sai kuiskatuksi hiljaa ennen kuin poistui kartanosta. Makea mädäntyvän kellarin tuoksu tunkeutui Isabellan nenään markiisin istuessa hänen sänkynsä reunalle saaden hänen viinin täyteisen vatsansa pyörimään entistä hurjemmin. Hän ei voinut kuvitella ikinä tottuvansa tuohon tuoksuun, joka leijaili markiisin ympärillä. Sentään hänen huoneensa oli palvelijoiden toimesta siivottu niin hyvin, ettei tuo makea mädän haju leijailut siellä kovin voimakkaana, mutta kartanon muut huoneet olivat kuin kyllästetty tuohon homeen hajuun.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen markiisi lopulta veti Isabellan lähelleen. Tyttö kiitti hiljaa mielessään palvelijoita, jotka niin auliisti olivat hänelle viiniä tarjonneet, ettei hän seuraavien hetkien aikana tuntenut olevansa itse edes läsnä omassa ruumiissaan. Hän oli kaukana jossain niissä maailmoissa, joista hän viime kuukausien aikana niin paljon oli lukenut.
Markiisin syvä hengitys kutitteli Isabellan paljasta niskaa. Hänen aviomiehensä oli lopultakin nukahtanut. Tyttö purskahti lohduttomaan itkuun päästäen ulos kaiken sen, mitä oli sisälleen kerännyt siitä lähtien kun oli kuullut vanhemmiltaan avioliitostaan. Elämä ei todellakaan ollut sellaista, mitä romaaneissa kerrottiin vaan paljon kauheampaa. Hänen tarinassaan ei ollut onnellista loppua. Ei ritaria, joka pelastaisi hänet ilkeän jättiläisen kynsistä.

*****

Bartholomew nojaili hiljaa työpöytäänsä tuijottaen Pinewoodin lakikirjoja, jotka monimutkaisuudessaan eivät jaksaneet miestä kiehtoa. Talo oli muuttunut kovin hiljaiseksi Isabellan muutettua pois ja Oliverin lähdettyä yliopistoon kuninkaanpojan perässä. Elämä tuntui pysähtyneen paikoilleen talven hiljaisuuteen. Bartilla oli aikaa vaikka kuinka, mutta silti hän ei kyennyt kuin tuijottamaan kirjoja. Mitään hän ei saanut kirjoitettua, mitään hän ei saanut tehtyä.
Omatunto soimasi häntä enemmän kuin mies olisi koskaan voinut uskoa. Isabellan hän oli hävinnyt pokeripelissä miehelle, jonka kanssa tämä ei selvästikään olisi halunnut olla naimisissa ja Oliverin hän oli erottanut elämänsä rakkaudesta ja kaksospojistaan säätyeron takia. Lastensa puolesta hän ei voinut enää tehdä mitään, mutta lastenlastensa tulevaisuutta langenneen naisen äpäröinä, hän voisi vielä yrittää pelastaa, kunhan vain keksisi mitä tehdä.

*****

"Kulta, nyt ei tainnut mennä ihan oikein?" Beth huomautti lempeästi Lia-Ninan soitosta. Tyytyväisenä hän kuunteli, kun tyttö soitti kohdan uudestaan korjaten äskeisen virheensä. Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella korjaavansa Isabellan soittoa ilman suurta riitaa, mutta Lia-Ninan kanssa kaikki oli niin helppoa.
Herttuat olivat tulossa illalliselle ja Beth elätteli toiveita näiden olevan kiinnostuneita hänen kauniista kuopuksestaan poikansa vaimoksi. Isabellan naimakaupat markiisin kanssa oli nostanut heidän arvostustaan aatelispiireissä ja mahdollisti jopa Lia-Ninan liiton kuninkaan serkun pojan kanssa. Vielä kun Isabella synnyttäisi komean ja terveen poikalapsen markiisille, niin kaikki olisi täydellistä.
Nauru täytti pitkästä aikaa VonLiebestadin kartanon alakerran, kun iloinen puhe solisi neljän aatelisen välillä. Beth oli antanut palvelijoiden kattaa pöydän parhaimmilla herkuilla. Hän oli kuullut herttuan olevan kovin kalan perään ja näin ollen heillä oli kalaa tarjolla. Mikään ei pilaisi tätä mahdollisuuksien iltaa.
Herttuat hiljenivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja tilanne vakavoitui nopeasti. Bethin sydän täyttyi onnesta tämän tajutessa vierailussa olleen juuri kysymys siitä, mitä hän oli ounastellutkin. "Olisimme kovin kiinnostuneita nuorimmasta tyttärestänne miniänämme. Eihän häntä ole vielä varattu minnekään?" Herttua Dramodred lausui sanat, joita kreivitär oli niin kovasti odottanut.
Beth meinasi kiljaista innosta vastauksensa, mutta muisti viime hetkellä pitää kielensä kurissa ja tyytyi katsomaan sädehtien miestään ilmaistakseen tälle myöntävän vastauksen olevan enemmän toivottu. "Ei Lia-Ninaa ole vielä kenellekään luvattu, joten tyttö on kyllä vapaa pojallenne," Bart aloitti hitaasti kuin harkiten jokaista sanaansa saaden naisen sydämen täyttymään onnesta. Miehen selvästi meinatessa jatkaa vielä lausettaan Beth potkaisi tätä tiukasti nilkkaan pöydän alla vaatien sulkemaan sisälleen sen, mitä sieltä oli meinannut ulos karata.
"Se on siis selvä! Perheemme yhdistyvät lastemme toimesta!" herttuatar Fiona kohotti iloisena maljan ilmaan, maljan johon Bethkin osallistui mielellään. Hän ei välittänyt huhuista, joita herttuoiden pojan katoamisesta kulki Pinewoodin juoruakkojen huulilla. Eivät herttuat olisi tulleet lasten avioliittoa sopimaan, jos nämä eivät tietäisi varmaksi poikansa olinpaikkaa.
Lia-Nina ähkäisi unissaan. Hänen kaunis unensa oli yhtäkkiä muuttunut painajaiseksi. Hän oli ollut kauniilla niityllä kesäpäivänä poimimassa kukkia seppeleeksi auringossa kimalteleville hiuksilleen, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kaikki hänen ympärillään oli kuollut. Kukat hänen kädessään lakastuivat ja hän oli yksin, niin yksin ilman ulospääsyä.

*****

Bart sohi mietteissään hiilihangolla takkatulessa hiljaa räiskyviä puita. Mies ei voinut iloita hyvästä sopimuksestaan herttuoiden kanssa, vaikka hän kuinka yritti. Hän oli aivan varma, että tämä oli virhe. Hän oli myös kuullut huhut herttuoiden pojan katoamisesta viime syksynä. Omatunnon hiljainen moite yltyi jälleen huudoksi saaden miehen hetken pitelemään ahdistavaa rintaansa. Hänen oli tehtävä edes jotain hyvittääkseen tekonsa, muuten hän ei saisi ikinä rauhaa sydämeltään, jonka kiristävä kipu toistui yhä useammin kuin muistuttaakseen jokaisesta pahasta teosta jota hän oli elämässään tehnyt.
Uninen tallipoika valjasti hölmistyneenä isäntänsä vaunut keskellä yötä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä ylhäisö säntäili keskellä yötä, mutta hän teki mitä käskettiin, kunhan vain pääsisi takaisin nukkumaan.
Bart suunnisti kohti aluetta, jolla hän ei olisi mielellään liikkunut edes päivän valossa saatikka yön hämärissä. Hiljaa hän kiipesi ullakkoasunnon ovelle tuntien tyytyväisyyttä nähdessään kynttilänvalon lepattelevan asunnon ikkunasta. Koputuksesta meni ikuisuus, kun ovi lopulta avattiin ja väsyneen näköinen nainen asteli ulos hämmästellen kuka tähän aikaan hänen nurkkiaan kolistelee. Verna oli kasvanut huimasti siitä nuoresta heiveröisestä tytöstä millaisena hän tämän muisti viime syksystä. Tästä oli tullut viehättävä nainen.
Bartholomew tunsi tuskasta painavan sydämensä lämpiävän hetkeksi, kun hän näki pienen reippaan ja terveen pojan konttaavan häntä vastaan pitkin lattiaan. Poika oli aivan kuin Oliver pienenä. Niin pitkään hän oli miettinyt miten pojat voivat ja miten helpottavaa olikaan nähdä nämä kunnossa. "Kumpi sinä sitten oikein olet?" Bart mutisi hiljaa nostaessaan pojan syliinsä.
Verna oli kietonut kätensä suojelevasti toisen kaksosista ympärille katsellen epäilevästi kotiinsa kutsumatta ilmestynyttä aatelismiestä. "Tulitko katsomaan, ettei poikasi vain ole yliopistosta tänne eksynyt?" Verna kysyi ääni täynnä halveksuntaa miestä kohtaan. Mies nosti kätensä kaulukselleen ja venytti kangasta kuin toivoen sen helpottavan hengitystä, joka naisen halveksivan pistävän katseen alla tuntui uskomattoman vaikealta.
Bart pyysi suu kuivana lasillista vettä istuuduttuaan pöytään, mutta tajusi sen välittömästi olleen virhe saatuaan kasvoilleen Vernan kädessä olleen vesilasin sisällön. Hiljaa mies nosti kädet pyyhkäistäkseen pahimmat vedet pois kasvoiltaan. "Olen tainnut kyllä ansaita tuon viimeaikaisella käytökselläni ja sillä mitä olen teillekin tehnyt," mies mutisi Vernan yllätykseksi viitaten sanoillaan niin kaksospoikiin kuin edessään istuvaan naiseen. Silti naisen kiukku ei ottanut laantuakseen. Tämä mies oli tuhonnut hänen unelmansa hyvästä avioliitosta ja aiheuttanut sen, ettei hänestä olisi vaimoksi kenellekään, edes huonommalle, äpärälastensa takia. Häpeässä hän eli syrjäseudulla muiden hylättyjen keskellä ja teki yöt läpeensä käsitöitä ansaitakseen jonkin elannon itselleen ja pojilleen.
"Mitä sinä haluat vielä meistä? Eikö tämä jo riitä minulle rangaistukseksi poikaasi kajoamisesta" nainen ärisi ja viittasi kädellä pieneen asuntoonsa, jonka hän jakoi lastensa kanssa.
"En minä tullut tänne ilkkumaan kohtaloasi, vaan haluan korjata virheitäni ja auttaa kaksosia. Minä toimin viimeksi harkitsematta tekojeni seurauksia. Olen pahoillani siitä mitä olen sinulle ja pojille aiheuttanut ylpeydelläni," Bart aloitti äänellä, jossa Verna melkein saattoi kuvitella olevan häivähdys katumusta. Toivo heräsi naisen sisällä. Hän saattaisi sittenkin saada vielä unelmansa, kunhan nyt vain pelaisi korttinsa oikein ja kuuntelisi mitä miehellä olisi sanottavanaan.

*****

Luostarin kylmät kiviset seinät saivat nuoren naisen luut hytisemään. Silti hän ei voinut olla huomaamatta väriä, jonka oli saanut jo kasvoilleen muutaman luostarissa vietetyn viikon jälkeen. Bart oli järjestänyt hänet ja pojat luostariin niin, että pojat olivat tulleet löytölapsina, niin ettei näiden yhteyttä nuoreen naiseen voitu yhdistää. Hän ei ollut enää langennut nainen, joka kantoi mukanaan äpärälasten tuomaa häpeää. Nyt hänellä oli tulevaisuus tässä maailmassa. Bart oli ehkä kuvitellut tuon tulevaisuuden olevan luostarissa, mutta Vernalla ei ollut mitään aikomuksia antaa siveyslupausta luostarille, mutta kunnon ruoka sekä turva, joita täällä tarjottiin, olivat hänelle kuin lahja taivaasta pitkään kestäneen nälän jälkeen.
Kevät oli hiljaa voittamassa talven pitkään jatkuneen kylmyyden. Auringon säteet herättelivät hiljalleen luontoa uuteen kukoistukseen kertoen kevään saapuneen. Kuitenkin tuon kauniin päivän yllä oli jotain pelottavaa. Kuninkaanlinnan hälytyskellot olivat soineet koko päivän kuin tuomionkellot ennustaen jotain pahaa tapahtuvan. Hänen maailmaansa se ei kuitenkaan horjuttanut. Hän oli saanut tarpeekseen aatelisista, ainakin hetkeksi.
Verna oli pahasti myöhässä kappelin keskipäivän kiitosrukoukselta ja jos hän halusi päästä ruokapöydän antimiin käsiksi, tulisi hänen ryhdistäytyä taas tälle päivälle. Nälkäinen nainen oli saanut luostarin asukkailta paljon anteeksi, mutta keskipäivän kiitosrukoukselle hänenkin odotettiin osallistuvan. Nopeuttaen hieman liikkeitään hän vaihtoi luostarin tarjoaman tumman villapuvun ylleen ja sitoi hiuksensa liinan alle. Kiireellä hän suunnisti luostarin kappeliin, jossa järjestettävästä kiitoshetkestä hän oli varmasti jo myöhässä.
Kappeli huokui kuitenkin hiljaisuuttaan. Vain yksi yksinäinen hahmo oli uppoutuneena rukoukseen alttaria kohti nojautuen. Tämän liittyi varmasti jotenkin kellojen pahaenteiseen pauhuun, joka kantautui jopa kappelin paksujen seinien sisälle. Uteliaisuuden täyttäessä naisen sydämen, Verna taputti hellästi polvistunutta miestä olkapäälle saadakseen tämän huomion itselleen.
Mies käänsi pistävän katseensa olkapäällään lepäävään käteen, saaden Vernan katumaan omaa uteliaisuuttaan. Silmistä tuntui hehkuvan avoin viha ja tuska maailmaa kohtaan, kuin jokin olisi satuttanut miehen syvimpiä tuntoja enemmän kuin tämä olisi ikinä voinut edes kuvitella. Hitaasti tämän katse eteni olkapäällä olleesta kädestä käsivartta pitkin saavuttaen lopulta naisen pelästyneet kasvot. Miehen silmät nauliintuivat naiseen ymmärtämättä ensin mistä oli kysymys. Nopeasti tämän silmiin syttyi kuitenkin hohde, kuin Vernan ilmestyminen paikalle olisi vastaus hänen rukouksiinsa. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta, elämästä sekä mahdollisuus kostaa itseään vastaan rikkoneille. Mies nousi tarttuen Vernan käteen vetäen sen huulilleen suudeltavaksi.
Verna oli pyörtyä tunnistaessaan miehen kasvot niistä miljoonista sivuprofiileista, joita hän oli Pinewoodin riikintaalereissa nähnyt ja kuvasta joka luostarin seinääkin koristi kunnin osoituksena hallitsijasuvulle. Hän ei ikinä elämässään ollut kuvitellut pääsevänsä näin lähelle tätä miestä, mutta siinä tämä nyt oli ja hymyili sädehtivästi hänelle, kuin hän olisi ainut nainen maailmassa. Hänen sydämensä täyttyi toivosta ja kauan sitten unohdetut unelmat palautuivat kuin salama hänen mielensä perukoille. Hän oli kohdannut kuninkaan. 

*****

 Sainhan sen lopultakin aikaiseksi..
Osa ei nyt ollut mikään maata täristävä ja hieman liikaa mietintää,
mutta avaa se hieman suunnitelmiani Pinewoodin tulevaisuudelle ;) !
Olkaa armollisia en todellakaan ole kirjoittanut pitkiin aikoihin ja se mielestäni näkyy tekstissä.
Paronien osa on kuitenkin jo pelattu ja sitä on myös jo hieman kirjoitettu,
joten uskaltaisin luvata seuraavan osan parin viikon päähän, kuten joskus aikaisemminkin päivitystahti oli..

Kommentteja otetaan mielellään vastaan, niin risuja kuin ruusujakin...