4. Extra: Islington

67 kuvaa

Täällä ollaan lopultakin..
Pidempään höpöttelemättä alankin laittaa osaa esittelle.
Alla on pieni selvitys siitä, mitä Islingtonin perheessä on tapahtunut.
Perheenhän tapasimme viimeksi ensimmäisellä kierroksella, j
oten selostuksessa on lyhyesti myös kahden viime kierroksen tapahtumista.
Toivottavasti pidätte lukemastanne... ;)
 

Ritareilla tapahtunutta: Lady Melanie Islington tippui hevosen selästä, kun hän vielä kantoi vatsassaan perheen perijää Edwardia. Onnettomuus käynnisti synnytyksen ja Edward syntyi kovin heikkona tähän maailmaan. Sisar Marian hoidossa poika kuitenkin vahvistui ja on nyt kasvanut komeaksi nuoreksi mieheksi. Myös Arthur nautti sisar Marian hoivasta täysin sopimattomalla tavalla. Melanie ei toipunut koskaan kunnolla onnettomuudestaan ja nainen kuolikin synnyttäessään tytärtään Eleonoora Islingtonia.

Arthurin elämä muuttui täysin tämän vaimon kuoltua. Hänellä oli jo poika, eikä hänen tarvinnut enää avioitua, joten mies päätyi nauttimaan elämästään vapaana. Herttuatar Fiona oli pitkään painostanut miestä karkaamaan kanssaan, mutta Arthuria ei suuremmin kiinnostanut. Hänellä oli enemmän naisia kuin Fiona, eikä häntä yhden katoaminen harmittaisi. Perheellä ei ollut varaa palkata palvelijaa lapsia hoitamaan, joten Arthur perehtyi itse lastenhoidon saloihin. Mies oppikin arvostamaan isyyden tuomia iloja, joita monet muut valtakuntalaiset eivät ymmärrä.

Miekan terä välähti kuun loisteessa viheltäen hiljaa matkatessaan kohti harjoitusvastustajan juuttista keskivartaloa. Edward ei tiennyt muuta paikkaa olla oma itsensä. Päivällä hän oli Sir Islington, mutta kuutamon hohteessa parvekkeella hän oli vain Edward. Hän tiesi mitä häneltä odotettiin ja mitä häneltä haluttiin, mutta miksi oikein toimiminen ei vain tuntunut oikealta?

Miekka heilahti uudestaan tuottaen käyttäjälleen suurta mielihyvää tämän osuessa mykkään vastustajaan. Tämä paikka oli ainoa, jossa hän todella sai olla oma itsensä. Hänen isänsä muistutti häntä joka päivä siitä, ettei heidän asemansa aatelien keskuudessa ollut varma kuten monilla muilla, siksi Edwardin tulisikin valita puolisonsa tarkkaan. Vallankumouksen ansiosta he olivat päässeet tähän asemaan, eikä heillä ollut varaa menettää sitä. Edward tiesi tämän kaiken, silti se ei saanut häntä tuntemaan sitä oikeaksi. Hänestä ei ollut oikein naida puolisoa vain aseman takia, vaikka hän tiesi sen olevan yleinen käytäntö. Rakkaus oli kirjojen sankareita varten, ei oikeita ihmisiä.

* * * *

Arthur kumartui katsellen ystävänsä kasvoja, joissa alkoi jo näkyä iän ensi merkkejä. Kuningas näytti päivä päivältä enemmän isältään. Arthur toivotti vanhan ystävänsä tervetulleeksi matalaan majaansa pahoitellen, ettei hänellä ollut oikein mitään mitä tarjota. Hiljaa hän lisäsi mielessään, että kuningas saisi ilmoittaa tulostaan aikaisemmin, jotta hänellä olisi aikaa valmistautua, kuten asiaan kuului.

Hiljaa Ludvig mutisi jotain, mistä Arthur ei saanut selvää ja lipui jo niin monetta kertaa tuttua reittiä yläkerran työhuoneeseen. Arthur löysi ystävänsä tuijottamasta hiljaa ulos ikkunasta. Hiljaisuuden ympäröidessä heitä mies kaivoi kaappinsa kätköistä pullon parhainta viiniään toivoen sen irrottavan kuninkaan kielen kannat paikoiltaan, joille ne olivat nyt tuntuneet juuttuneen

Ludvig liutti sormeaan kylmän pikarin reunaa pitkin kuin ostaakseen vielä itselleen aikaa koota ajatuksiaan ja miettiä sanottavaansa. Lopulta miehen sormet puristuivat päättäväisesti pikarin ympärille ja tämän suusta purkautui syvä huokaus, joka kuvasti kaikkea sitä huolta, joka tämän sisällä myllersi.

"Arthur ystäväiseni", Ludvig aloitti ensin hiljaisella kuiskauksella äänen voimistuessa hiljalleen hänen jatkaessa puhettaan, "Elämäni kallein asia on myrkytetty, ainoa joka on koskaan todella välittänyt minusta, ainoa, joka on saanut sydämeni sykkimään ja saa edelleen aina hänet nähdessään, minun oma rakas kuningattareni. Minä haluan sen roiston kiinni ja haluan hänet elävänä, jotta voin katsoa kuinka tämä kituu ja kärsii kun teloitan hänet. Haluan nähdä viimeisen kyyneleen, kun tämä anoo armoa viimeisenä tekonaan ja haluan katsoa eturivipaikalta kun tämä hyppää viimeisen hyppynsä köysi kaulassaan. Haluan nähdä tämän kituvan, kun niska ei katkea, vaan hän tukehtuu hiljalleen köyden kiristäessä hänen kaulaansa. Sen minä haluan Arthur ja haluan, että sinä annat sen minulle!"

Arthur katseli hiljaa, kun Ludvig asteli hänen työpöytänsä ääreen istahtaen hänen tuolilleen. Arthur olisi halunnut huomauttaa, mutta kuninkaan valkoisiksi puristuneet rystyset pikarin ympärillä saivat hänet toisiin aatoksiin. Nyt ei ollut paras aika pitää kiinni muodollisuuksista. Hiljaa hän istahti vierailijan paikalle keräten kaiken rohkeutensa uskaltaakseen sanoa sen, mitä kuningas häneltä odotti.

Levittäen kasvoille vakuuttavimman hymynsä, tietämättä yrittikö vakuuttaa enemmän itseään vai ystäväänsä, Arthur ilmoitti tekevänsä kaikkensa, jotta kuningas saisi kaiken tuon haluamansa. Hän ottaisi kiinni myrkyttäjän, eikä mikään voisi häntä siinä estää. Sen hän lupasi oman kunniansa kautta.

Maailmalta salassa kuningas kiersi kätensä ystävänsä ympäri tuntien suurta helpotusta siitä, että edes joku alue hänen elämässään oli kunnossa. Hänellä oli vielä joitakin ystäviä, joihin hän saattoi tässä elämässä luottaa, joiden käsiin hän yhä saattoi luottaa oman ja rakkaidensa hengen, ilman pelkoa petoksesta.

Pitkään Arthur tuijotti tyhjää tietä, jota pitkin kuningas oli poistunut. Tien päässä komeili vielä rakennuksen alaisena oleva kuninkaanlinna, johon Ludvig oli jälleen mennyt tekemään tarkastuksiaan. Arthur tiesi, että linna oli syönyt valtakunnan miltei vararikkoon ja nyt hänen täytyisi käyttää loputkin jäljelle jääneet rahat myrkyttäjän etsintään. Ja kaikessa tässä eniten häntä huoletti, etteivät nekään rahat riittäisi kielenkantojen löystyttämiseen.

* * * *

Edward nielaisi kuunnellessaan isänsä ohjeistusta rakkauselämäänsä koskien. Isästä asia oli yksinkertainen, avioliitto kannatti silloin kun siitä oli jotain hyötyä. Herttuan tytär olisi arvokas lisä heidän perheeseensä. Välistä Arthur pyöritteli silmiään kuin ei olisi uskonut tarjoutunutta mahdollisuutta edes todeksi. Herttua olisi vielä luultavasti niin uskollinen tyttärelleen, että antaisi tämän sydämensä valitulleen, vaikka Islingtonit eivät edes olisi sen arvoisia. Oli isän heikkoutta myöntyä tyttärensä tahtoon. Nämä olivat kauppatavaraa, joilla voitiin ostaa arvokkaita palveluksia ja valtaa, mutta jos joku oli niin hölmö, että antaisi tyttärensä alempiarvoiselle, niin tilaisuus tuli käyttää välittömästi hyödyksi.

Eleonoora katseli veljensä vaikeita ilmeitä tämän yrittäessä laimentaa isän innostusta avioliitosta. Miten isä ei voinut nähdä, ettei Edward halunnut mennä naimisiin herttuan tyttären kanssa, oli avioliitto sitten kuinka mahtava tahansa? Kauhu omasta tulevaisuudestaan sai tytön suussa olevan kalanpalan maistumaan pahemmalle kuin tämä olisi koskaan voinut kuvitella. Jos isä oli valmis myymään oman poikansa loistavasta avioliitosta, niin kuinka hänelle kävisi? Hän kun oli vain tytär?

Aamuauringon ensisäteiden valaistessa Pinewoodin taivaan ja Islingtonien terassin Arthurin harjoitusmiekka välkkyi kädessä, jossa se ei koskaan ennen vielä ollut. Pieni tyttö teki kaikkensa, jotta jaksoi kannattaa painavaa miekkaa yhdellä kädellä, kuten oli nähnyt ritarien tekevän miekkailua harjoitellessaan. Miekkailu ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin miltä se näytti. Painavalla miekalla tuntui olevan oma tahto, eikä se millään meinannut osua sinne minne sen olisi pitänyt.

Silti hän ei antanut periksi, vaan jatkoi harjoituksiaan salassa, kunnes sisältä kantautuvat äänet pakottivat hänet lopettamaan. Hiljaa Eleonoora palautti miekan paikoilleen, jotta voisi jälleen seuraavana aamuna jatkaa harjoituksiaan. Hän ei alistuisi miesten maailman määräämiin käyttäytymissääntöihin.

* * * *

Arthur tuskaili yrittäessään saada kuninkaanlinnan palvelusväestä jotain tolkkua. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään tapahtuneesta tai nähneen mitään poikkeavaa tuona iltana ja mikä kummallisinta, joka ikinen oli poistunut paikoiltaan samana hetkenä tarpeesta tehdä jotain todella tärkeätä, mutta kukaan ei enää muistanut, mitä tuo tärkeä oli tai olivatko he edes tehneet sitä.

"Esitän kysymykseni uudelleen, Lion!" Arthur jatkoi yrittäen pitää äänensä kärsivällisen kuuloisena. Pahinta olisi, jos hänen epävarmuutensa ja turhautumisensa näkyisi kaikille. Arthur yrittikin pitää asentonsa mahdollisimman itsevarmana ja rentona, jotta turhauttavien kuulusteluiden tuoma ärsytys ei näkyisi niin helposti.

Henkilääkäriltä ei kuitenkaan irronnut mitään, mitä hän ei olisi jo tiennyt. Kuningatar oli myrkytetty jollain mikä tuoksui karvasmantelille. Sen hän saattoi haistaa itsekin, eikä todellakaan olisi tarvinnut lääkäriä kertomaan sitä itselleen. Pahoitellen kovasti, ettei hänestä ollut mitään apua, lääkäri Lion poistui hiljaa matkaten kohti metsän keskellä sijaitsevaa mökkiään, luvaten lähettää heti sanan, jos jotain ilmenisi. Hiljaa Arthur jäi tuijottamaan sulkeutunutta ovea tietämättä mitä tehdä tai mistä jatkaa. Hän oli tehnyt kaiken, niin kuin niin monta kertaa aiemmin murhia tutkiessaan, silti hän ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään näin avuttomaksi.

* * * *

Auringon kadottua Pinewoodia ympäröivän vuoriston taakse Arthur löysi itsensä jostain, mistä hän ei olisi itseään osannut edes etsiä. Jossain kaukana mielessään hän muisti aikoinaan olleensa onnellinen noiden ovien takana, Marian lohduttavassa syleilyssä. Pitkään mies tuijotti ovia hiljaa kykenemättä liikkumaan pakoiltaan. Lopulta hän tunsi jalkojensa liikkuvan hiljalleen kohti luostarin puista ovea ja käden nousevan koputukseen.

Marian kauniin puhtoiset kasvot ilmestyivät ovenraosta kurkistamaan myöhäistä tulijaa. Naisen silmät levisivät suuriksi tämän tajutessa koputtajan olevan Arthur. Hahmo, jonka hän oli kuvitellut jättäneensä taakse jo kauan sitten.

"Hei Maria!" Arthur kehräsi lempeimmällä äänellään silittäessään samalla naiset pehmoista poskea. Nainen ei ollut vanhentunut päivääkään siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet. Hän ei saattanut uskoa, että siitä oli niin kauan.

Lumous katosi Marian työntäessä miehen käden pois poskeltaan.

"Ei enää Arthur! Ei enää!" Nainen kuiskasi hiljaa kääntyen pois miehen luota. Tämän raottaessa luostarin ovea tarkoituksena jättää Arthur yksin kuistille seisomaan, mies ei voinut olla kuulematta pientä lapsen itkua, joka kaikui luostarin tyhjissä huoneissa. Jokin tuossa itkussa tuntui vetävän häntä puoleensa kuin kutsuen luokseen.

Pienen tytön kasvot nauroivat iloisesti miehen nostaessa tämän syliinsä. Arthur ei voinut mitään hiljaiselle äänelle, joka voimistui kokoajan hänen sisällään, miehen tutkaillessa tytön kasvoja. Tämä oli hänen tyttönsä, eikä siitä ollut epäilystä.

Artur tunsi hellän kosketuksen säärensä suojuksissa. Miehen katsahtaessa yllättyneenä jalkoihinsa hän näki toisen pienen tytön tutkimassa sormillaan hänen rautaliiviensä muotoja. Tyttö oli kuin ilmetty Eleonoora tytön ollessa vielä pieni. Sitten se iski, ajatus, joka teki kipeää, mutta samalla ilahdutti. Hänellä oli kaksoset. Pienet kaksoset, joista hän ei ollut kuullut mitään. Arthur tunsi vihan kuplivan sisällään, pyrkivän epätoivoisesti ulos, etsien sopivaa kohdetta jonne purkaa kaiken sen vääryyden.

"Miksi et kertonut heistä minulle? Eikö minulla ollut mielestäsi oikeutta tietää?" Arthur huusi ääni särkyen hänen miettiessään mistä kaikesta oli jäänyt paitsi. Tuota kaikkea hän oli oppinut arvostamaan vaimonsa kuoltua. Hän ei saattanut ymmärtää, mikseivät muut isät halunneet olla tekemisissä lastensa kanssa näiden ensimmäisinä elinvuosina. Arthur ei olisi vaihtanut tuota aikaa mihinkään, kun kerran oli saanut sen kokea. Isän sydäntä ei voinut täyttää suurempi ylpeys kuin katsella tyttärensä ensimmäisiä askelia kohti suurta maailmaa ja kauniita tanssikuvioita. Maria ei voinut ymmärtää, Maria oli äiti. Äidit saivat aina kaiken, sillä eiväthän isät voineet välittää lapsistaan, varsinkaan tyttäristä. Mitä ikinä hän sanoikaan, ei Marian kasvoilta näkynyt kuin suurta närkästystä miehen tunteen purkausta kohtaan.

Pienen tytön lohduton itku keskeytti Arthurin. Marian syyttävä katse, naisen nostaessa itkevää tyttöä syliinsä kertoi miehelle kaiken. Hän oli mennyt liian pitkälle. Arthur tunsi häpeän puristavan rintaansa miehen poistuessa hiljaiseen yöhön. Hän oli pilannut kaiken. Hän oli pelästyttänyt omat lapsensa, eikä Marian ilmeessä ollut tulkinnan varaa. Nainen ei halunnut nähdä enää häntä koskaan. Silti Arthur tiesi, ettei hän koskaan luovuttaisi.

* * * *

Päivät kuluivat, eikä mikään edistynyt. Aamuisin hän ei halunnut nousta sängystä, mutta lupaus, jonka hän oli antanut kuninkaalle, pakotti hänet päivittäin työpöydän ääreen tuijottamaan lohduttomia asiakirjoja huonosti sujuneesta tutkimuksesta. Hän ei voinut kuitenkaan väittää nauttivansa elämästään. Kaksostytöt täyttivät hänen ajatuksensa pelkällä tuskalla ja kaipuulla. Arthur halusi palavasti tietää edes tyttöjensä nimet, mutta Maria ei vastannut hänen kirjeisiin.

Oven kolahdus herätti miehen ajatuksistaan saaden tämän nostamaan katseensa työpöytää lähestyvään paroniin. Hiljaisuuden vallitessa miesten välillä paroni istahti alas Arthurin osoittamaan tuoliin työpöydän edessä, tuijottaen samalla selittämättömin silmin kirjoja kasailevaa ritaria.

Saatuaan edessään auki olleet kirjat kasattua viereensä Arthur tiedusteli miehen asiaa. Hiljaa paroni kertoi, että oli aamulla löytänyt metsälammesta muiden ritarien avustuksella Rembrantin Siirin elottoman ruumiin. Arthur katseli miehen vedestä kimmelteleviä silmiä tämän taistellessa kyyneliä vastaan. Hän oli kuullut paroneille muuttaneesta nuoresta tytöstä, jonka paroni oli tunnustanut omakseen. Tämän vuoksi hän ei välittänyt rakkaudesta, siitä ei ollut mitään hyötyä kenellekään, vain kärsimystä ja tuskaa hetken huuman jälkeen. Edwardkin ymmärtäisi vielä joskus, kun näkisi vähän enemmän maailmaa ja arvostaisi sitä, ettei ollut joutunut rakkausliittoon.

Arthur ei voinut kuitenkaan olla tekemättä mitään nähdessään miehen kärsimyksen. Hän olisi halunnut itsekin tietää, kuka hänen rakkaansa hengen olisi riistänyt ja Rembrantin murhan tutkiminen saattoi antaa hänelle juuri sitä puhtia, mitä hän tarvitsi pitääkseen kuninkaalle antamansa lupauksen. Ainakin se antoi jotain muuta ajateltavaa kuin kaksoset ja epäonnistunut murhanyritystutkimus. Ennen kuin Arthur ehti asiaa tarkemmin ajatella hän huomasi jo kävelleensä paronin luo ja luvanneensa tutkia asiaa tarkemmin.

Arthur tunsi kylmien väreiden kulkevan ihoaan pitkin hänen laskeutuessaan hevosensa selästä lääkäri Lionin mökin edessä. Miksi kukaan haluaisi asua näin syrjässä? Toisaalta kukaan ei halunnut asua Lionin lähellä, joka käytti aikaansa kuolleita tutkien ja niistä oppien, joten missä ikinä tämä olisi asunutkaan, olisi se ollut syrjässä. Miehen puuhat olivat vasten kirkon sääntöjä, mutta asiasta ei puhuttu, sillä tästä oli ollut niin paljon hyötyä niin monelle.

Arthur astui sisään avonaisesta ovesta ja yrttien voimakas tuoksu täytti hänen tajuntansa. Yrttien, joiden hän tiesi pitävän poissa kuoleman kuvottavan makean tuoksun. Seinien yksityiskohtaiset piirrokset saivat hänet voimaan pahoin. Miksi kukaan halusi edes tutkia tuollaista? Ihmisen keho oli ylemmän tekoa, eikä sen toimintaan olisi pitänyt puuttua.

Pienen mökin perältä Arthur löysi Lionin Siirin ruumiin vierestä tuijottamasta tätä hypnoottisesti. Ruumis oli siististi aseteltu pöydälle, jonka taakse Lion oli kerännyt kuvia, joiden mies toivoi ilmeisesti auttavan häntä tutkimuksissaan. Lääkäri ei tuntunut edes huomaavan lähestyvää Arthuria, vaan oli täysin ajatustensa saartamana.

Arthur seisahtui pöydän toiselle puolelle katsellen vastenmielisesti lääkärin puuhia. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi toinen hoki kokoajan, kuinka mielenkiintoista tämä oli. Arthurista kuolemassa ei ollut mitään mielenkiintoista, vain surua ja tuskaa, jonka se toi jäljelle jääneille. Taas yksi hyvä syy olla koskaan rakastumatta.

Arthur ei tiennyt oliko lausunut ajatuksensa ääneen, mutta Lion vastasi hänelle.

"Kuolemassa on paljonkin mielenkiintoista, mitä monet eivät tule edes ajatelleeksi. Siirin ruumis on kuitenkin erityinen." Lääkäri saarnasi kuin paheksuen Arthurin ajatuksia, "Nainen on luultavasti ollut kuolleena jo kuukausia, mutta silti hän näyttää siltä kuin hän voisi minä hetkenä hyvänsä avata silmänsä ja päivitellä pitkiä nokkauniaan. Ruumis ei ole mädäntynyt, kuten sen olisi pitänyt. En ole koskaan..."

Lionin keskeytti kirkas valo, joka täytti taivaanrannan kultaisella hohteellaan lumoten katsojansa täysin pauloihinsa. Se oli jotain niin kaunista, ettei Arthur muistanut nähneensä mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin.
(Osa 28: paronit)

Miesten tuijottaessa lumoutuneena taivaanrannan värjäävää kultaista hohdetta, kultainen hohde ympäröi ensin Siirin ruumiin valaisten kohta koko huoneen sokaisten kaikki sisällä olevat.

Mädän makea tuoksu täytti Arthurin keuhkot tehden hengityksen raskaaksi saaden miehen vatsan sisällön pyrkimään ulos. Arthur kuuli Lionin haukkovan henkeään kauhuissaan ja kun hänen omat silmät lopulta tottuivat huoneen himmeään valoon, Arthur tyhjensi vatsansa lattialle nähdessään vastenmielisen hajun lähteen.

Kiireesti mies pyrki ovea kohti pyyhkien kerran syödyn aamiaisen jälkiä leualtaan. Haju oli uskomaton, se tarttui vaatteisiin ja sieraimiin. Arthur oli varma, ettei haju lähtisi hänestä edes kylvyllä. Häntä hävetti jättää Lionin siivottavaksi lattialla lätäkkönä lainehtivat aamiaisensa, mutta hän ei voinut enää mennä tuohon huoneeseen.

Arthur ei voinut ymmärtää Lionin innostunutta ilmettä miehen ilmestyttyä hetkeä myöhemmin hänen eteensä. Mies oli kuin nuori poika, joka näki ensimmäistä kertaa alastoman naisen. Kuka voikin innostua tällaisesta? Lion selitti innoissaan, kuinka hänen täytyisi heti kirjata havaintonsa ylös ja tehdä joukko uusia kokeita ruumiilla. Nyt ruumis näytti siltä, miltä sen olisi pitänytkin näyttää. Arthuria ei kiinnostanut, hän ei voinut olla täällä enää hetkeäkään.

Henkeään haukkoen mies asteli hevosensa luokse nojaten hetken tämän lämpimään kylkeen. Hevonen tuntui kuitenkin olevan yhtä kärsimätön pääsemään pois syrjäisen mökin pihasta kuin hän itsekin. Katsomatta edes taakseen Arthur kiirehti pois haistaen yhä nenässään tuon makean mädän. Hän lukisi myöhemmin Lionin raportin tämän tutkimuksista. Sen paremmin hänen ei tarvinnut tietää.

* * * *

Edward tunsi isänsä polttavan katseen selässään, tämän pelatessa taustalla shakkia itsekseen yrittäen esittää, että shakki kiinnosti enemmän kuin nuorten keskustelu olohuoneessa. Hiljaa Edward tarttui Ofelian pehmeään käteen vetäen tytön ylös tuolistaan, johon tämä oli painautunut kuin olisi kuulunut osaksi pehmusteita.

Tämäkö oli nyt se tyttö, jonka kanssa hänen pitäisi viettää elämänsä? Edward yritti siirtää epäilyksiä pois ajatuksistaan, mutta ne palasivat yhä uudestaan voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Epäilykset jyskyttivät hänen takaraivoaan vasten kuin loppumaton päänsärky toisten samaa lausetta uudelleen ja uudelleen, hän ei rakastanut Ofeliaa.

Ehkä hän kuitenkin oppisi vielä rakastamaan tyttöä, kuten isä oli luvannut? Ei hän ketään muutakaan rakastanut. Edward takertui tuohon ajatukseen yrittäen syrjäyttää sillä päässään pyörivän lauseen. Keräten kaiken rohkeutensa ja toivonsa paremmasta tulevasta poika polvistui Ofelian eteen kaivaen samalla pienen rasian taskustaan.

Edward katseli kuinka tytön kasvot täyttyivät onnesta, jollaista hän ei itse ollut koskaan kokenut, eikä tulisi kokemaan. Rakkaus ei ollut hänen etuoikeutensa, mutta hän saattoi tuottaa onnea muille, vaikka ei itse koskaan onnellinen olisikaan.

Ofelia vastasi, kuten hän oli arvannut. Tyttö oli aina pyörinyt hänen perässään, kuin omistajaa etsivä koiranpentu. Siihen hänen isänsä olikin ensimmäisenä huomionsa kiinnittänyt. Rakastunut herttuan tytär oli kultaakin kalliimpi heidän asemalleen aateliston piireissä. Edward ei voinut kuitenkaan olla sulkematta mielestään ajatusta siitä, että mahdollisuus viettää elämä rakkaimpansa rinnalla, jos hän sellaista koskaan edes löytäisi, oli häneltä nyt ikuisesti evätty.

Arthur kiirehti onnittelemaan poikaansa loistavasta päätöksestä ja toivottamaan perheeseen tervetulleeksi herttuatar Ofelian. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi poikansa valinnasta. Tyttö oli kaunis ja hento kuin juuri leikattu kedonkukka. Edward oppisi kyllä vielä arvostamaan isänsä neuvoa ja valintaa, varsinkin kun mahdollisuus arvostettuihin virkoihin avautuisi heidän perheelleen. Rakkaus oli yliarvostettua. Raha säilyi ja periytyi seuraavillekin sukupolville, mutta rakkaus ei.

Edward veti Ofelian lähelleen painaen huulensa tytön pehmeille ja lämpimille huulille toivoen jonkin liikahtavan sisällään. Vaikka kaiken olisi pitänyt olla täydellistä, hän ei tuntenut mitään, muuta kuin syyllisyyttä siitä, että oli vetänyt Ofelian mukaan tähän näytelmään, joka tytölle oli täyttä totta. Hän itse ei voinut kuin näytellä osaansa halusi tai ei.

Päivä kääntyi iltaan, eikä Edward kyennyt irrottamaan silmiään liekkien lohdullisesta loimusta. Joka paikkaa kolotti kylmällä lattialla käyvän vedon iskiessä hampaansa liikkumattomiin niveliin, mutta poika ei välittänyt. Hän halusi tuntea jotain ja tällä hetkellä hänelle kelpasi mikä tahansa, jopa kipu. Syyllisyys ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli myynyt itsensä ja onnensa, asemasta ja rahasta.

Edward tunsi lämmön hiipivän hiljaa sydämeensä kuullessaan pikkusiskonsa äänen vierestään.

"Olen pahoillani Edward! Toivon kuitenkin, että sinusta tulee onnellinen." Eleonoora sanoi hiljaa veljelleen ääni täynnä myötätuntoa.

Edward tunsi itsensä itsekkääksi katsellessaan siskonsa viattomia kasvoja. Hänellä oli sentään mahdollisuus valita rakkauden ja rahan väliltä ja hän oli valinnut rahan. Isä myisi Eleonooran eniten tarjoavalle ja korkeimman aseman omaavalle. Tuo pieni olento, joka herätti hänessä enemmän suojelunhalua, kuin mikään muu tämän maan kamaralla, kokisi vielä julmemman kohtalon kuin hän itse. Varoen satuttamasta tyttöä, Edward veti pienen siskonsa kainaloonsa nauttien tämän viattomasta olemuksesta täysin sydämin. Tyttö sai hänet aina muistamaan mikä oli oikein.

Eleonooran nukahdettua Edward hiipi isänsä makuukamariin. Kerrankin hän tekisi niin kuin oli oikein ja tönäisi isäänsä voimakkaasti pyrkien saamaan tämän hereille, sillä nyt Edwardilla oli asiaa. Asiaa, joka oli vaivannut häntä jo monia kuukausia, siitä lähtien kun hän oli ollut todistamassa Rembrantin Siirin murhaa. Oli aika keventää sydäntä edes hiukan.

Saatuaan isänsä lopulta ylös Edward kertoi tälle kaiken, mitä hän tiesi Rembrantin murhasta ja senkin, mitä hän tiesi tekijästä. Hän oli suojellut Roosaa liian kauan. Edwardin sanat taikuudesta herättivät Arthurin silmissä jotain, mitä hän ei isänsä katseessa ollut koskaan ennen nähnyt.

Kylmä syysilma puri Edwardin poskia hänen noustessa hevosensa selkään. Isä ei ollut sanonut mitään, viittoillut poikaa vain kiireesti tulemaan mukaansa. Edward pelkäsi tietävänsä minne he olivat menossa. Hän oli viimeksi päässyt karkuun hädin tuskin hengissä ja nyt hän oli menossa takaisin isänsä perässä kuin naurussa kulkeva sokea pässi. Poika tunsi jalkojensa tärisevän kauhusta, mutta hän siirsi ajatukset syrjään. Hän ehtisi pelätä myöhemmin, mutta Edward ei voinut päästää isää yksin matkaan.

Joukko askelia läheni tuota yksinäistä mökkiä, jota kukaan ei lähestynyt mielellään. Hevoset eivät olleet suostuneet tulemaan puolta virstaa lähemmäs mökkiä pakottaen näin miehet liikkeelle kauhusta tutisevin jaloin.

Edward ei vieläkään uskonut heidän todella olevan täällä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut edes ehtinyt ajattelemaan. Toisaalta hän oli tyytyväinen, sillä ajatukset olisivat saaneet hänet juoksemaan karkuun. Hän tiesi mikä Roosa oli, vaikka kukaan ei häntä uskonut, nauroivat vain. Hän oli omin silmin nähnyt ja kokenut sen kaiken. Hän tiesi, mihin Roosa pystyi halutessaan ja pelkäsi todella sitä, millä tuulella naisen alku olisi.

Roosa ilmestyi ovelle, ennen kuin he ehtivät edes koputtaa. Tämän hypnoottiset silmät vaelsivat ritarijoukossa, joka tungeksi hänen pihallaan. Roosa näytti huvittuneelta nähdessään kuinka monta miestä pihalle oli kokoontunut.

Edward tunsi sydämensä sykkivän kauhusta Roosan silmien kiinnittyessä häneen.

"Edward kulta! Siitä on pitkä aika!" Roosa kehräsi kasvot aivan liian lähellä pojan kasvoja. Niin että Edward saattoi tuntea tämän kylmän hengityksen poskeaan vasten. Pojan, joka olisi halunnut juosta karkuun kauhusta, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet.

Arthur tuuppasi Roosan kauemmas pojastaan lukien tälle syytteet Siirin murhasta ja kaikkien yllätykseksi kuningattaren myrkyttämisestä, ilmoittaen samalla heillä olevan lupa tutkia Rembranttien mökki läpikotaisin. Jokaisen syytteen kohdalla Roosa hymähti kuin nauraen muistoille mielessään tyytyväisenä.

"Käykää toki peremmälle matalaan majaani, arvon herrat!" Roosa kehräsi hymyillen edelleen tuota tietävää hymyään, joka sai sydämen jäätymään paikoilleen kesken lyönnin.

Ida istui hiljaa paikallaan sanomatta sanaakaan. Edward ei voinut olla miettimättä uskaltaisiko itsekään sanoa mitään, jos omaisi Roosan kaltaisen isosiskon, silti häntä pelotti, että Roosa oli tehnyt jotain siskolleen. Kaikki ei ollut kunnossa. Roosa ei ikinä antaisi heidän tutkia mökkiään, jos tällä ei olisi jotain taka-ajatuksia. Tyttö hautoi jotain, Edward näki sen tämän ilmeestä. Hän tunsi Roosan. Tunsi liian hyvin. Paremmin kuin olisi ikinä halunnut edes myöntää tuntevansa ja nyt ei ollut kaikki kohdallaan.

Hänen ajatuksensa katkaisi keittiöstä kuulunut kauhistunut miehen huuto: "Komentaja, me löysimme jotain!" .

Arthur kiirehti paikalle tunnistaen jo saapuessaan keittiöön tuon voimakkaan karvasmantelin hajun, joka lähti pienestä pullosta ritarin kädessä. Tuoksu oli juuri sama, kuin mitä kuninkaanlinnan salissa oli leijaillut tuona päivänä, jolloin kuningatar oli myrkytetty. Hän ei ollut uskoa, että oli todella löytänyt myrkyttäjän kaikkien niiden umpikujien jälkeen.

"Onko pullo teidän?" Arthur kysyi saaden Roosan naureskelemaan tyytyväisenä.

"Onpa hyvinkin herraseni," Roosa vastasi tyytyväinen hymy kasvoillaan, jota Arthur ei voinut ymmärtää. Kai tyttö ymmärsi, että tätä odotti väistämätön kuolemantuomio nyt, kun he olivat saaneet tämän kiinni? Roosan hymy vain kasvoi kasvamistaan käyden entistä pelottavammaksi ja tyytyväisemmäksi, miehen lukiessa tälle pidätysmääräystä.

Ida tuijotti miehiä, jotka taluttivat hänen sisartaan mukanaan. Kaikki oli mennyt juuri niin kuin Roosa oli sanonut. Pian olisi hänen vuoronsa. He saisivat kostonsa ja hän saisi voimansa.

Heidän suunnitelmansa oli askeleen lähempänä toteutumista. Nuo houkat luulivat saaneensa hänet todella kiinni. Roosa ei voinut kuin nauraa ajatukselle. Nauraa tavalla, joka sai kenet tahansa pelkäämään sydänjuuriaan myöten pystymättä edes kuvittelemaan, mitä kaikkia juonia heidän varalleen oli edes punottu.

* * * *
Saapa nähdä mitä noita sisarukset keksivät,
ensi kierroksellahan on heidän vuoronsa olla extran päähenkilöinä ;)
Neljäs kierros päätöksessään viides alkamassa.

Seuraavan osan ilmestyminen riippuu siitä, koska vuodatus aukaisee jälleen toimintonsa.
Uusien päivitysten laittaminenhan sulkeutuu ensi keskiviikosta ainakin viikoksi vuodatuksen korjaamisen ajaksi.
Yritän kuitenkin sitä ennen saada laitettua tänne tuon kertauksen 1-4 kierroksista.

Pahoittelen osan ilmestymisen viivästymistä.
Lähiomaiseni joutui ennen joulua sairaalahoitoon ja nukkui pois kuluneella viikolla.
Osa oli niin täynnä kuoleman ja tuskan käsittelyä, etten vain halunnut askarrella sen parissa.

Kiitoksia, että jaksoitte odottaa!
Kommentit piristävät aina mieltä ja valavat uutta puhtia kirjoitukseen...