30. Osa: Rowley

66 kuvaa
 

Viimeksi Rowleylla: Perheen vanhin tytär löysi Pinewoodin torilta elämänsä rakkauden, Thomas Lewisin. Pari kihlautui Johnin lopulta kyettyä luovuttamaan tyttärensä jollekin muulle kuin itselleen. John puhui kovaäänisesti salapoltosta paikallisessa tavernassa välittämättä ystävänsä hyssyttelystä. Perheen kuopuksen Dalian syntymäpäiväjuhlat keskeytyivät rautaiseen ja päättäväiseen koputukseen.

"John Rowley!" vartijan ääni kumisi pitkin kauppiaiden pimeää etupihaa. "Teidät on ilmiannettu salapoltosta ja meillä on kuninkaallisen rykmentin johtajan lupa suorittaa kotietsintä taloonne!" mies jatkoi ääni jylisten katse tiukasti naulittuna ovenraossa seisovaan Johniin.

John ei saattanut uskoa korviaan. Kuka hänet olisi ilmiantanut? Hän luotti jokaiseen, jolle asiasta oli kertonut, vaikkakin Johnin edessä seisova mies horjutti hänen luottamustaan ystäviinsä. John lähetti ylös hiljaisen toiveen siitä, ettei mitään ollut jäänyt esille ja että salaoven kahva olisi hyvin kätketty, hän antoi viha kurkkua kuristaen lainvartijoille luvan käydä kotiinsa.

"Ei minulla ole mitään salattavaa ja sinun luulisi tietävän sen!" John murahti tuijottaen samalla vartijaa niin pistävästi kuin saattoi. Mies oli yksi hänen parhaista asiakkaistaan. John ei saattanut ymmärtää, miksi tämä kävisi hänen kimppuunsa ja vielä tällaisella voimalla.

Vihaisena John katseli, kun miehet penkoivat talon jokaisen tyynyn, rotankolon ja kirjahyllyn sotkien kaikki paikat, joihin he vain epäilevänsilmänsä laskivat. Ryminä oli pelästyttänyt koko perheen. Kukaan ei saattanut uskoa syytöksiä todeksi. John saattoi vain toivoa, etteivät miehet osuisi kasvitiedon kirjan kohdalle, joka kätki sisälleen salaisenkahvan, jolla ovi hänen esi-isiensä rakennuttamaan salaiseen huoneeseen aukeni.

"Uskotko jo, ettet löydä täältä mitään Fairchild!" John ärähti vieressään seisovalle miehelle tämän kannustaessa miehiä etsimään aina vain paremmin.

"Rowley, minä teen vain työtäni." Mies tuhahti välittämättä edes katsoa Johnia.

"Voit olla varma, ettei sinulla ole enää tämän jälkeen asiaa puotiini!" John sähisi hampaidensa välistä toivoen miehen ymmärtävän hänen tarkoittavan kaikkia bisnestoimiaan, eikä vain kukkakauppaa. "Häpäiset koko perheeni alhaisella käytökselläsi! Tänään on minun tyttöni syntymäpäivä!" John puhisi kuin hyökkäystä suunnitteleva villikarju.

"Tuskin pontikkapannu siellä kattilassa on!" Stella murahti tuijottaen edessään seisovaa miestä. Nainen ei ollut koskaan edes tiennyt kykenevänsä olemaan näin vihainen, mutta hänen kauniin rakkaan keittiönsä penkominen läpikotaisin oli liian henkilökohtaista. Penkominen itsessään oli jo liikaa, mutta sotku, joka miesten jälkeen jäi, sai hänen vihansa kuplimaan yli äyräiden.

Mies kääntyi selittämään kuinka hän teki vain työtään ja ohjeena oli tutkia kaikki paikat. Ruokakomerossa oli moniakin piiloja, joihin viinaa voisi kätkeä, jos vain halusi. Stella ei saattanut kuunnella tyynenä kuinka hänen miehensä kunniaa loukattiin. John ei ikinä sekaantuisi mihinkään laittomaan. Heidän perheensä piti kukkakauppaa, jossa hän sai itse myydä leivoksiaan. Heillä ei todellakaan ollut piilopulloja tiskin alla. He olivat kukkakauppiaita!

Miehen vain jatkaessaan väitöksiään Stella teki jotain, mitä ei ikinä olisi uskonut tekevänsä. Vesilasi hänen kädessään tuntui syyhyävän ja käsi lähti kuin itsestään liikkeelle viskaten juomat pahaonnisen lainpalvelijan kasvoille.

"Siinä on teille meidän perheen ihan omaa kirkasta!" Stella murahti tuntien tyytyväisyyden leviävän kehoonsa hyökyaallon tavoin.

Miehen ilmeet ailahtelivat järkytyksestä vihaan saaden Stellan hymyilemään vahingoniloisesti. Kiukuissaan mies käänsi selkänsä mutisten jotain hullusta naisesta, pyyhkien samalla kasvoiltaan valuvaa vettä hihaansa, jättäen kiukusta tärisevän Stellan taaksensa.

"Tämä ei ole tässä Rowley!" Komentaja Fairchild ärisi kotietsinnän epäonnistuttua täysin. "Voit olla varma, että pidämme sinua silmällä! Yksikin väärä liike niin päädyt torille jalkapuihin!" Mies jatkoi osoitellen vihaisesti sormellaan Johnia, joka miltei hytkyi tyytyväisyyttään toisen epäonnistumiselle.

Oven pamahdettua kiinni Stella riensi kiireesti miehensä syliin tarraten kiinni kovempaa kuin pitkiin aikoihin. Hellästi John silitteli vaimonsa hiuksia yrittäen saada tärisevän naisen rauhoittumaan, tuntien samalla tämän kyynelten kastelevan paidan läpi olkapään. Syyllisyys kuristi miehen kurkkua saaden hengityksen värisemään. Ei hän tahallaan halunnut aiheuttaa perheelleen tuskaa, mutta ei hän voinut pettää esi-isiään.

Dorrit löysi pienen siskonsa, jonka syntymäpäivän vartijat olivat häpeilemättä pilanneet, nyyhkimästä uudelta sängyltään. Dalia käänsi itkusta punehtuneet kasvonsa pois isosiskon tiedustellessa tytön vointia. Tyttö ei selvästikään halunnut puhua. Dorrit ei kuitenkaan saattanut jättää siskoaan yksin, vaan istuutui tämän viereen sängyn reunalle vetäen pienen nyyhkyttävän tytön kainaloonsa.

"Vartijat lähtivät jo." Dorrit mutisi suukottaen pikkusiskoaan tämän pehmeisiin hiuksiin. "Kaikki on kunnossa ja isä on kotona. Mitään ei löytynyt." Tyttö jatkoi tuntien pienen sisarensa tärisevän kainalossaan tämän puhaltaessa keuhkonsa tyhjäksi helpotuksesta. Pienet kasvot nousivat Dorritin puoleen hymyillen helpottuneesti, saaden tytön sydämen sykkimään lämpimästi onnesta saada pitää tätä pientä olentoa sylissään.

* * * *

Päivät jatkuivat Johnin täyttäessä tyhjentyneitä hyllyjä Darrenin samalla harjoitellessa kukkien sidonta taitojaan, jotka vielä eivät häikäisseet ketään. Kimput jäivät usein liian löysiksi ja hajosivat heti niihin koskettaessa. John pyrki kuitenkin rohkaisemaan poikaansa kertoen omista ensimmäisistä kyhäelmistään, joille ukki oli aikoinaan nauranut.

Daniella istui siskonsa vieressä yrittäen opetella neulomisen saloja. Dorritilla oli jo hieno kokoelma kapioita avioelämää varten, mutta Daniella oli vasta aloittanut. Stella kuunteli hymyillen keittiöstä, kuinka äänet sohvalla nousivat välillä huutamisen tasolle Daniellan osoittauduttua uppiniskaiseksi opetettavaksi. Hän muisti itse vielä kuinka oli aikoinaan tapellut oman siskonsa kanssa aivan samoista asioista. Siskon opettaminen oli ollut kamalinta mitä hän tiesi, mutta nyt nuo muistot heidän yhteisistä hetkistä lämmittivät sydänalaa. Joskus hänen omat tyttärensä osaisivat arvostaa toistensa olemassa oloa ja arvostaa näitä yhdessä vietettyjä hetkiä, mutta eivät vielä.

Daniella heitti kutimensa lattialle astellen vihaisesti kasvimaalle, jolla hän pärjäsi paremmin kuin Dorrit. Tytön päivät venyivät pitkiksi tämän auttaessa Petersoneilla puodin hoidossa pientä rahallista korvausta vastaan, eikä väsyneellä tytöllä riittänyt malttia siskonsa ohjeiden kuunteluun. Hän ei tarvinnut elämässään hienoja taitoja, kuten Dorrit, jonka tuleva aviomies oli miltei aatelinen. Hänellä olisi muutakin tekemistä.

Daniellasta tulisi vihannes- ja kalakauppiaan rouva, joten hän ei jaksanut ymmärtää, mihin tarvitsisi neulomisen taitoa. Eihän äitikään koskaan ehtinyt neulomaan kotitöiltään. Hänen elämänsä olisi kasvimaalla touhuamista, eikä se haitannut tyttöä yhtään. Hän oli kauppiaan tytär ja hänestä tulisi vielä kauppiaan vaimo. Puna nousi tytön kasvoille sydämen tihentäessä lyöntejään, tämän ajatellessa tulevaa aviomiestään. Daniellaa onnellisempaa tyttöä ei ollut olemassa.

* * * *

Auringon vielä piilotellessa Pinewoodin vuorien takana punertaen koko taivaan John asteli ulos kääntämään puodin kyltin avoinna puolen esiin. Ilmassa oli kirpeä syksyn tuoksu, jota mies veti sisäänsä nauttien sen tuomasta virkistyksestä vielä väsyneissä ajatuksissa. Tästä tulisi hyvä päivä, sen saattoi haistaa ilmasta.

John ohjeisti vielä kiireisesti Darrenia, joka saisi tänään kunnian hoitaa asiakkaille puhumisen miehen itsensä hoitaessa kassaa pitkästä aikaa. Darren tunsi polviensa tärisevän ja vatsan pohjan kutiavan jännityksestä. Hän pelkäsi kovasti pettävänsä isänsä luottamuksen tässäkin. Kukkakimppujen sidonta ei vain ottanut onnistuakseen ja syyllisyys siitä kalvoi hänen sisintään, sanoi isä sitten mitä tahansa häntä lohduttaakseen. Poika pelkäsi tosissaan, ettei hänestä olisi ikinä kukkakauppiaaksi.

Isänsä rohkaisevan katseen alla Darren uskaltautui koettamaan myyntitaitojaan asiakkaisiin asiakkaiden jälkeen. Hiljalleen poika huomasi, etteivät asiakkaat välittäneet siitä osasiko hän sitoa kukkia vai ei, vaan pitivät ystävällisestä palvelusta, jota hän tarjosi heille henkilökohtaisesti. Monet kertoivat mielellään omasta elämästään ja perheestään nauttien siitä, että joku vain kuunteli. Kuin vastalahjaksi kuuntelusta useimmat ostivat jotain kotiin vietävää, saaden pojan itsetunnon hiljaa kohoamaan.

Talo oli hiljentynyt jokaisen vetäydyttyä sänkyihinsä nukkumaan raskaan päivän jälkeen. John vain ei saanut unta. Kaikki pyöri mielessä antamatta hänelle hetkenkään rauhaa. Vain yömyssy voisi rauhoittaa hänen ajatuksiaan, mutta ratsian jälkeen hän oli pitänyt huolen, ettei asuin tiloissa olisi mitään löydettävää.

Hiljaa John hiipi kirjahyllylle kuunnellen samalla huoneista kantautuvia unisia ääniä. Tietäen mitä etsi, hän nosti kätensä kasvitiedon kirjalle ja vetäisi tuntien pienen tutun nytkähdyksen kädessään.

Tietäen mitä halusi, John käveli kohti salahuoneen takaosaa. Kaataen parhaimpiinsa kuuluvaa brandya tuopin pohjalle Johnin ajatukset lipuivat väkisinkin takaisin Darreniin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Huoneen seinistä huokui historia Johnin miettiessä kaikkia niitä sukupolvia, jotka olivat häntä ennen täällä toimineet. Ennen Glassgown valtaannousua kaikilla oli ollut mahdollisuus kokeilla onneaan viinanpoltossa. Nyt se oli vain harvain huvia kuninkaan jakaessa lailliset oikeudet viinanmyyntiin vain muutamalle ystävälleen.

Rowleyt olivat olleet tunnettuja laadukkaista juomistaan, mutta Johnin ukki oli kieltäytynyt maksamasta kuninkaalle lisämaksuja ja jäänyt ilman lupaa. Mies saattoi vain toivoa, että Darren jatkaisi heidän sukunsa perinnettä laittomuudesta huolimatta. Silti pojan järkyttynyt reaktio edes syytteistä salapoltosta Johnia kohtaa kaihersi miehen mielessä. Hän saattoi vain toivoa pojan ymmärtävän.

* * * *

Stella katseli hailakkaan värisiä paprikoita pettyneenä itseensä. Kyllähän näistä sopan keittäisi, mutta makua niissä ei ollut. Satoa oli muutenkin vähän tänä vuonna, eikä kuninkaan nostamat verot auttanut yhtään asiaa. Kaikki, niin hyvät kuin huonot vihannekset, tulivat tarpeeseen. Stella katsahti siniselle syystaivaalle. Aurinko oli kohonnut jo korkealle ja sai naisen pelästymään myöhästyvänsä. Tänään ei ollut aikaa harmitella jokaista hailakan väristä vihannesta kasvimaalla, vaan hänen pitäisi hakea Dorrit mukaansa heti.

Dorrit katseli hämmästellen pienten talojen ympäröimää aukiota, jolle hänen oma elämänsä pian asettuisi. Hän oli kuvitellut Thomasin talon suuremmaksi, olihan tämä hänen vanhempiaan paremmassa asemassa. Silti hän saattoi kuvitella itsensä hakemaan kaivolle vettä iloisena perheenemäntänä, kunhan vain Thomas olisi hänen rinnallaan. Iso talo ja turvattu elämä ei silti olisi ollut pahitteeksi.

Thomas tervehti anoppiaan ja morsiantaan omalla hurmaavalla tavallaan. Dorrit tunsi polviensa tärisevän hameenhelman alla tuntiessaan pojan huulten kosketuksen kädellään. Miten hän olikaan kiitollinen maahan asti ylettyvästä hameesta, joka peitti polvet näkyvistä. Innoissaan Thomas tarttui Dorritin käteen malttamattomana, että saisi esitellä sydämensä valitun omalle äidilleen.

"Dorrit Rowley! Olen kuullut sinusta niin paljon! Tervetuloa! Olen Kendra, jos Thomas ei ole muistanut mainita" Punahiuksinen nainen kumartui suukottamaan jännityksestä tärisevää tyttöä, Thomasin tuupattua innokkaana tämän tulevan anoppinsa eteen. "Käykää pöytään!" Kendra sanoi hymyillen hurmaavasti osoittaen samalla keittiön suuntaan kädellään.

Oli puheen aihe mikä tahansa, se tuntui aina vievän Kendraan ja tämän ylhäisiin sukulaisiin. Stella ei saattanut kuin huokaista helpotuksesta, ettei hän ollut muuttamassa tämän naisen kanssa saman katon alle. Silti huoli Dorritin sopeutumisesta kaihersi hänen sydäntään.

Dorrit ei kuitenkaan tuntunut huomaavan kuin pöydän toisessa päässä istuvan Thomaksen. Pari ei puuttunut Kendran puheisiin, vaikka tämä tuntui jo päättävän hääpäivästä, menusta, nukkumajärjestelyistä, jopa lastenlasten nimistä aivan yksinään, kuin ne asiat olisivat olleet vain hänen päätettävissään.

Lopulta, kun Kendra arvosteli Stellan ja Dorritin pukeutumisen perusteella näiden tyylitajua ja mahdollisuuksia hankkia Lewisin suvun arvon mukaista morsiuspukua, Stella tunsi velvollisuudekseen puuttua keskusteluun. Hän ärähti kyllä hoitavansa tyttärensä ja tämän pukeutumisen, saaden Kendran ilmeen happamoitumaan hetkessä. Dorrit yritti korjata naisten välisiä jännitteitä kertomalla hunnusta, jonka nypläyksen hän oli aloittanut jo aikoja sitten, mutta mikään ei tuntunut enää auttavan.

Thomas kuunteli kauhuissaan pikarinsa takaa naisten riitelemistä. Hänestä Dorrit oli aina pukeutunut sievästi, vaikka äiti näytti olevan toista mieltä. Ehkä Dorritin vaatteilla ei mennä vierailulle kartanoon, mutta oliko sillä muuten väliä? Hän ehtisi kyllä hankkia morsiamelleen vaatteita, kunhan saisi itselleen ensin ritarin arvon ja heille kunnon asunnon paremmalta alueelta. Kuunnellen vielä hetken äitinsä ja tulevan anoppinsa välistä keskustelua, Thomas laski pikarin todeten tämän nyt riittävän hänen korvilleen.

"Dorrit, minä esittelen sinulle loputkin talosta!"

Dorrit katseli pientä makuuhuonetta edessään lumoutuneena. Se olisi joskus heidän makuuhuoneensa. Hänen ja Thomaksen. Pojan läsnäolo hänen takanaan tuntui voimakkaana tytön ympärillä saaden hänen vartalonsa kihelmöimään kuin vaatien tämän kosketusta.

Kuin lukien Dorritin ajatukset poika veti tämän lähelleen, vain katsellakseen tarkemmin sydämensä valitun kasvoja. He olivat pitkään olleet erossa ja seuraavaksi he näkisivät vasta hääpäivänä. Pojan villainen tunika tuntui pehmeältä ja lämpimältä tytön käsien alla.

"Tämä on joskus meidän huoneemme Dorrit!" Thomas sanoi silmät loistaen kärsimättömyyttä saada olla Dorritin lähellä, nähdä tytön rakkaat kasvot viimeisenä ennen nukahtamista ja ensimmäisenä kun aamulla herätessä.

Dorrit ei voinut vastustaa kiusausta vaan painautui koko ruumiillaan poikaa vasten, painaen samalla ujosti huulensa pojan huulille. Koko keho tuntui säkenöivän Thomasin vastatessa suudelmaan ja kiertäessä kätensä tytön hennon vartalon ympärille nauttien tämän pehmeydestä ja kosketuksesta.

Hento rykäisy sai Dorritin pomppaamaan irti Thomasin syleilystä. Nolona hän katseli äitiään, joka selvästi pidätteli naurua tyttärensä reaktiosta.

"Eiköhän meidän ole aina lähteä Dorrit! On vielä paljon tehtävää." Stella totesi hymyillen tietäväisen näköisenä.

Stella katseli kaunista tytärtään, joka oli jossain vaiheessa ehtinyt kasvaa niin isoksi. Hän ei tiennyt milloin aika oli kulunut, sillä tuntui kuin tyttö olisi vasta hetken ollut hänen elämässään. Nyt tämä oli onnellisen rakastunut poikaan, joka oli aivan yhtä rakastunut tähän ja vaikka kuinka Stella tyttärensä puolesta oli onnellinen, sai se silti hänet haikeaksi.

Stella pysähtyi vetäen ihmettelevän tyttären syleilyynsä.

"Äiti en minä ole katoamassa mihinkään!" Dorrit sanoi lohduttaakseen tätä. "Sitä paitsi saathan sinä vastineeksi lapsenlapsia," tyttö hymyili, mikä sai Stellan haikean ilmeen muuttumaan moittivan kysyväksi. "Ei nyt vielä!" Dorrit nauroi äidilleen kasvot punaisena äidin häpeämättömistä ajatuksista.

* * * *

"Stella saanen esitellä Sophie Grönroot." John nauroi selvästi tyytyväisenä onnistuttuaan yllättämään vaimonsa. Sophie oli kuuluisa muotokuvamaalari, joka maalasi muotokuvia kaikille, jotka vain maksoivat, ei pelkästään aatelisille. John komensi Stellan vaihtamaan kalliit juhlavaatteensa päälle, joita nainen kiitettävästi säilytti kaapissa peläten niiden kuluvan jo pelkästä katseesta.

John kaappasi Stellan kainaloonsa naisen yritettyä istua vakavana kuvassa, saaden tämän nauramaan onnellisena.

"Emme me ole noin vakavia ihmisiä, Stella!" mies sanoi, kuin loukkaantuneena naisen asiallisuudesta.

John oli sopinut, että Sophie maalaisi vain pikaisen luonnostelman tänään ja tekisi loput kotonaan. John osoittautui toivottomaksi malliksi kiusoitellen, suukotellen ja kutitellen koko ajan vaimoaan kuin nuori pojan veijari. Monesti Sophie sai käskeä parin pysymään paikoillaan, mutta hetken päästä John tuntui aina unohtavan.

* * * *

Veli Petruska oli saapunut yllättäen kylään ja ilmoittanut asiansa olevan tärkeätä perijän kannalta. Stella oli pikaisesti kyhännyt miehille aterian laittaen veli Petruskalle hieman enemmän ruokaa kuin muille. Naisesta mies näytti aivan liian nälkiintyneelle. Oli tämä sitten antanut köyhyyslupauksen tai ei, häneltä ei vieraat lähteneet nälkäisenä.

Petruska tarjosi Darrenille paikkaa Pinewoodin yliopistosta, jota säesti Stellan keittiössä lattialle tiputtaman kuparikattilan kolina. John ei voinut ymmärtää. Yliopistosta ei auennut paikkoja kauppiaalle noin vain, mutta Petruska sanoi järjestäneensä muutaman stipendin, joita nyt Rowleyllekin tarjosi. Sillä ei tietenkään saa samanlaisia oloja, kuin aateliset, mutta se tarjosi mahdollisuuden käydä luennoilla, joilta tuleva kauppias voisi helpostikin poimia mukaansa tarvittavia elämänohjeita.

Darren ei saanut sanaa suustaan. Hän oli aina unelmoinut pääsevänsä opiskelemaan, muttei koskaan uskonut sen olevan mahdollista rahan takia. Tietenkin hän lähtisi, jos se kerta olisi mahdollista! Johnin ei päässyt pojalleen osoitetussa kysymyksessä edes loppuun asti tämän huutaessa hengästyneenä "kyllä!"

Kättä päälle ja asia oli selvä. Darren lähtisi heti talven saavuttua yliopistoon yhteiskyydityksellä toisten stipendin saajien kanssa. John ei malttanut olla kysymättä kenelle muulle veli Petruska tarjoaisi stipendiä? Munkki kertoi olevansa matkalla seuraavaksi Petersoneille mahdollisuutta tarjoamaan, joka sai Daniellan kiinnittämään huomionsa huoneesta poistuviin miehiin.

Daniella puhetulva oli katkeamaton tytön kertoessa Matiaksen ylipistoon menemisestä äidilleen. Daniella oli muutenkin niin onnellinen sormuksesta, joka hänen sormessaan kimalteli, Matiaksen lupauksena hänelle ja nyt Matias pääsisi yliopistoon.

"Matiasta eivät ylipistot auta", Dalia tuhahti kirjansa takaa närkästyneenä sisarensa rehentelystä, "Osaako se edes lukea?" tyttö irvisti isosiskolleen, joka tuijotti nyt häntä kuin haluaisi kopauttaa pikkusiskoaan lusikalla mehukkaasti päähän.

Dorrit kutoi kiireissään kangasta yläkerrassa kuunnellen alakerrasta kantautuvaa keskustelua, naureskellen itsekseen Dalian näsäviisaille kommenteille. Hän oli itsekin huomannut, ettei Matias aivan ollut terävin kynä penaalissa, mutta Daniella tuntui olevan onnellinen ja yhtä rakastunut kuin hän itse Thomakseen. Mitä muuta hän voisi sisarelleen toivoa, kuin että tämä olisi onnellinen miehensä rinnalla?

* * * *

"Enkö minä nyt vähän näytä liian onnelliselta?" Stella sanoi katsellen kauhuissaan kuvaansa, jonka John oli ehtinyt jo ripustaa kunniapaikalle sohvan taakse. Nauraen John kiersi kätensä vaimonsa vyötärön ympäri kehuen kuinka aidolta ja itseltään Stella kuvassa näytti.

"Ei sinulle sovi vakava ilme. Sinun huulet eivät ikinä ole mutrussa," John mutisi vetäessään vaimonsa hymyyn taipuneet huulet omilleen nauttien läheisyydestä ja pienestä hetkestä, kun he saivat olla vain kaksin. Heidän kuvansa näytti juuri siltä kuin pitikin ja se kuvasti heidän onneaan niin, että sen näkisivät vielä seuraavatkin sukupolvet.

* * * *

Stella oikoi tyttärensä hameen helmoja toivoen puvun näyttävän kauniilta tyttärensä silmisä, Dorritin vain tuijottaessa peilikuvaansa. Stella malttanut odottaa saavansa palautetta ompelutaidoistaan, mutta tyttö oli vain jähmettynyt paikoilleen kykenemättä liikkumaan mihinkään.

"No?" Stella kysyi kärsimättömänä tyttäreltään. Hänestä puku oli kaunis ja Dorrit vielä kauniimpi. Vastauksena tyttö pyörähti ympäri kapsahtaen äitinsä kaulaan mumisten samalla kiitosta.
"Se ei voisi olla parempi!" Dorrit sanoi katsellen silmät tuikkien äitiään.

Haikeana tyttö käänsi katseensa takaisin omaan peilikuvaansa toivoen, että se päivä olisi jo tänään. Päivä, jolloin hän saisi katsoa Thomasia silmiin, tunnustaa rakkautensa läheistensä läsnä ollessa ja aloittaa elämänsä rakkaansa rinnalla. Siihen tuntui menevän kuitenkin vielä ikuisuus.

* * * *

John tervehti iloisesti oman alueensa jaarleja, vaikka sydämessään hän olisi halunnut itkeä. Aateliset olivat tulleet keräämään omansa pois veroina, eikä Johnista heillä ollut tarpeeksi itselleen talven varalle. Verot olivat nousseet aivan käsittämättömiksi uuden kuninkaanlinnan rakentamisen myötä.

John ojensi paketit, joiden kauniiden peitteiden hän toivoi edes miellyttävän aatelisia. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen paketin mitäänsanomattomaan sisältöön. Paprikoiden tavoin monet vihannekset olivat kasvaneet matoisiksi ja kurttuisiksi, eikä niistä pahimmat olleet edes aatelisten paketeissa.

"Olen pahoillani, mutta sää ei ole suosinut viljelmiä!" John yritti puolustella pakettien sisältöä. Ei hän tahallaan ollut kasvattanut huonoja vihanneksia ja Sir Islington tuntui tavallaan ymmärtävän sen.

Kreivi VonLiebestad puolestaan vain tuhahti käskien Sir Islingtonia seuraamaan perässään. Hänestä täällä ei ollut mitään, mistä kiittää. John oli jo poistumassa, kun Arthur käännähti ympäri pyytäen anteeksi ystävänsä käytöstä. Tällä oli varmasti jotain mielenpäällä, eikä sitä saisi ottaa henkilökohtaisesti.

John istuutui jo unten maille matkanneen vaimonsa viereen miettien, kuinka paljon verot olivat heidän maakellariaan verottaneet. Hän todella pelkäsi, ettei ruoka riittäisi talveksi. Niin pahalta kuin se tuntuikin ja kuinka paljon mies tytärtään rakasti, oli hän todella onnellinen siitä, että Dorrit lähtisi kohta kotoa. Yksi suu vähemmän ruokittavaksi ja nälkää näkemään.

* * * *

Dorrit oli juuri nauttimassa Thomasin kanssa romanttista illallista heidän mahtavassa kartanossa, kun poika alkoi tuuppia häntä. Tuuppiminen muuttui ravisteluksi, kunnes tytön silmät rävähtivät auki ja hän näki äitinsä hymyilevät kasvot edessään.

"Huomenta morsian!" äidin kasvot kuiskasivat hiljaa.

Tänään on se päivä! Dorrit suorastaan loikkasi pystyyn muistaessaan, tuntien päätään huimaavan liian pikaisen seisaalleen nousemisen jälkeen. Hän oli niin onnellinen, että oli haljeta. Tänään hänestä tulisi rouva Lewis. Stella hymyili hetken, kunnes kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja nainen käänsi katseensa pois.

"Äiti! Miksi sinä itket?" Dorrit kysyi huolissaan.

* * * *

Tämä oli hieman tällainen väliosa-tyyppinen turinointi.
Tässä se nyt parhaiten näkyy, että ideat kauppialla ovat hieman vähissä.
Toivottavasti pysyitte mukana, eikä tarina pomppinut..
Omat ajatukset käyvät vähän hitaalla flunssan kiusatessa...

Kommentit ilahduttavat kuitenkin aina oli ne sitten risuja tai ruusuja!

Kahden viikon kuluttua sitten talonpoikien merkeissä ja
sinne minulla on ideoita vähän liikaakin ;)