27. Osa: VonLiebestad

81 kuvaa

Täällä taas kahden viikon tauon jälkeen...
Toivottavasti pidätte osasta. Tätäkin oli hauska tehdä, vaikka pelaaminen lavastuksineen vei aikaa ;)!
 

Viimeksi VonLiebestadeilla: Bartholomew vietti yhä enemmän ja enemmän aikaa Pinewoodin tavernassa pelaten uhkapelejä Elisabethin hoitaessa lapsia perheen perijän Oliverin avustuksella. Isabella osoittautui varsin itsepäiseksi tytöksi ja jäikin pitkälti isoveljensä Oliverin hoidettavaksi. Perheeseen syntyi vielä yksi uusi perheenjäsen, tytär Lia-Nina.

Oliver riitaantui äitinsä kanssa, kun tämä ei hyväksynyt Oliverin sydämenvalittua kauppiaantytärtä Verna Carlssonia. Elisabeth ei kuitenkaan saanut kerrottua Oliverille Carlssonin perheen huonosta maineesta ja pitkäaikaisista pyrkimyksistä päästä ylempään luokkaan. Verna viettelikin Oliverin lopulta Pinewoodin metsässä.

Bart meni uhkapelissään pidemmälle kuin koskaan ennen ja lopulta hävisi oman tyttärensä vanhalle ja köyhälle aatelismiehelle.

Bart istui hiljaa sängyn laidalla uskaltamatta nousta ylös. Hän ei halunnut kohdata Bethiä, ei juuri nyt. Miehen päätä kivisti ja muisto eilisiltaisesta pelistä painoi ikävästi sydäntä. Hän oli hävinnyt tyttärensä markiisi Amadeus Remingtonille. Markiisi ei ollut suostunut uusinta otteluun, vaan todennut vain tyytyväisenä, että vaimoa hän oli jo pitkään kaivannutkin. Bart tunsi pakokauhun leviävän sisällään saaden sydämen jyskyttämään yhtä nopeasti kuin hän olisi juuri pakenemassa henkensä edestä. Hiljaa hän puki vaatteet ylleen, päättäen samalla viettää päivänsä hevostalleilla. Siellä häntä ei olisi ketään tuomitsemassa.

Onnellisena Beth hoiti nuorimmaistaan, josta illalla tulisi jo iso tyttö. Kuinka aika saattoikaan kulua niin nopeasti. Pieni tyttönen tuhisi tyytyväisenä äitinsä hellässä ja rakastavassa syleilyssä. Beth oli sanoin kuvaamattoman onnellinen nuorimmaisestaan. Kahdelle ensimmäiselle hänellä ei ollut löytynyt aikaa, mutta Lia-Ninan kanssa kaikki oli toisin ja mikä parasta tyttö ei vaikuttanut yhtä itsepäiseltä kuin isosiskonsa.

Haikein mielin vauva-ajan taakse jäämisestä Elisabeth kantoi nuorimmaisensa syntymäpäiviään viettämään. Beth ihmetteli suuresti, miksei Bart halunnutkaan käyttää hyväkseen mahdollisuuttaan juhlia, kuten mies aina teki. Nyt tämä vai hymyili hiljaisena nurkassa, kuin vältellen perheensä seuraa.

Lia-Nina kihersi äitinsä sylissä. Tyttö ei tajunnut syntymäpäivästä mitään, mutta äidin onnellisuus sai hänetkin nauramaan. Muiden kannustaessa Beth kumartui puhaltamaan kynttilät tyttärensä puolesta. Kumarrus, puhallus ja puff...

Kreivitär Lia-Nina VonLiebestad

Syntymäpäiväsankari ei kuitenkaan ehtinyt edes kakkua syömään, kun silmät jo lipsuivat kiinni. Bethin vielä nauttiessa kakusta Oliver tarjoutui viemään pikkusiskonsa nukkumaan. Iloisena isoveljensä huomiosta Lia-Nina ei meinannut väsymyksestä huolimatta nukahtaa ollenkaan. Iloinen tyttö vain piti tiukasti kiinni Oliverin kädestä ja esitteli erilaisia temppuja joita hän osasi.

* * * *

Myöhään yöllä pehmeä koputus ulko-oveen  kaikui pitkin kreivien kartanon suuria saleja. Oliver oli vielä ylhäällä tuskailemassa latinan läksyjensä kanssa, kuten joka ilta. Hetken hän katseli ympärilleen ottaako jotain kättä pidempää mukaan, mutta kun mitään sopivaa ei näkynyt ja koputus kävi yhä vaativammaksi, poika lähti jännittyneenä ovelle.

Oliver hätkähti nähdessään Verna Carlssonin oven takana. Vernasta ei ollut kuulunut pitkiin aikoihin mitään ja Oliver oli varma, että tyttö oli hylännyt hänet, mutta siinä tämä nyt seisoi hänen edessään. Kauniimpana kuin mitä Oliver oli muistanutkaan. Sydän kipristyi kasaan onnesta levittäen lämpöisiä aaltoja varpaisiin asti.

Onnellisena tytön näkemisestä poika kaappasi rakkaimpansa puristaen tätä tiukasti rintaansa vasten. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli saanut tuntea Vernan pehmeyden käsivarsillaan. Jokin oli kuitenkin muuttunut.

Oliver hätkähti ja laski kätensä Vernan vatsassa jo selkeästi tuntuvalle kummulle.

"Onko se minun?" Oliver kysyi tuntien toivon kipinän leviävän suureksi poltoksi sydämessään ja räjähtävän onnesta Vernan nyökätessä hymyillen myöntävästi. Uskomattomalta tuntuva ajatus täytti pojan mielen, hänestä tulisi isä.

Hellästi hän silitti Vernan poskea, joka oli pehmeämpi kuin mitään mihin hän oli aikaisemmin koskenut. Tässä hän halusi olla aina ja ikuisesti. Oliver ei välittänyt muusta vain Vernasta ja tämän vatsassa kasvavasta uudesta elämästä. Heidän yhteisestä lapsestaan. Toivoen voivansa pitää lupauksensa Oliver sanoi pitävänsä huolta tytöstä ja lapsesta. Heiltä ei puuttuisi mitään, sen hän lupasi. Hän jättäisi vaikka aatelisarvonsa voidakseen olla Vernan kanssa.

Verna kuitenkin pyysi, ettei poika tekisi mitään hätiköityä. He näkisivät kyllä vielä. Oliver jäi tuijottamaan sanattomana Vernan perään tytön poistuessa omaa kotiaan kohti. Oliver ei saattanut ymmärtää, miksei Verna halunnut tämän tekevän kaikkeansa, jotta he saisivat olla yhdessä. Pojan sydän paloi vain Vernalle, eikä hän voinut kuvitella elävänsä enää hetkeäkään ilman tätä.

* * * *

Elisabethin päivät kuluivat Lia-Ninan seurassa. Hänellä oli niin paljon opetettavaa tytölle ja kerrankin hänellä oli aikaa. Nuorimmaisen opetus toi hänelle myös, mitä suurinta iloa. Tyttö jopa halusi oppia, toisin kuin Isabella oli tehnyt kaikkea muuta. Lia-Ninasta tulisi vielä upea vaimo jollekin.

Markiisi Remingtonin kasvoja koristi onnellisin ilme, mitä Bart oli miehellä koskaan nähnyt. Bart vain toivoi, että voisi itse olla yhtä onnellinen. Hän ei ollut vielä uskaltautunut ottamaan pelivelkaansa puheeksi Bethin kanssa ja nyt markiisi oli ilmestynyt illalliselle katsastamaan pelivelkojensa korkojen kehitystä, kuten mies oli asian itse ilmaissut.

Hiljaisena Bart oli ohjannut miehen ruokasaliin, johon Beth kattoi yhden ylimääräisen lautasen Bartin vierasta varten. Yleensä Bart oli iloinen ja puhelias kestitessään vieraitaan, mutta tänään miehessä oli jotain erilaista. Bethistä tuntui kuin joku olisi kaatanut kylmän vesi saavin hänen niskaansa miehen lopulta töksäyttäessä, että oli luvannut markiisi Remingtonille jommankumman heidän tyttäristään.

"Luvannut mitä? Milloin?" Beth yski ruoan suustaan hätkähtäen kauhuissaan ajatukset Lia-Ninassa ja perheen kunniassa. Markiisi Remington oli köyhä ja asui kaukana maaseudulla, eikä mies liikkunut seurapiireissä. Hän ei ainakaan parantaisi heidän asemaansa aatelisto piireissä.

Remington päivitteli, eikö Bart ollut kertonut perheelleen vielä heidän järjestelyistään? Hän oli mielestään antanut paljonkin aikaa miehelle järjestää asiat kuntoon. Isabella kuunteli uskomatta korviaan tuijottaen eteensä. Hän ei uskaltanut edes vilkaista vieressään istuvaa vanhaa miestä.

Sitten se kuului Bethin ääni, joka sanoi, ettei Lia-Ninaa ainakaan annettaisi mihinkään. Pelivelat olivat kuitenkin kunnia velkoja, joten Isabella tiesi vieressään istuvan miehen tulevaksi aviomiehekseen. Mies oli ikäloppu ja hän näin nuori. Hän ei ollut ikinä edes kuullut Markiisi Remingtonista. Pyytämättä lupaa Isabella poistui pöydästä viskaten lautasensa isänsä niskaan. Häntä ei näin kohdeltaisi.

* * * *

Beth upposi veden rauhoittavaan lämpöön miettien illan tapahtumia toivoen samalla, että lämmin vesi helpottaisi hänen kuristavaa oloaan. Hänellä oli ollut Isabellalle muita suunnitelmia, eikä hän todellakaan ollut halunnut naittaa tytärtään tuntemattomalle. Silti pieni kutkuttava tietoisuus siitä, että markiisi oli kaikesta eristäytyneisyydestään ja köyhyydestään huolimatta paljon kreivejä korkeammalla helpotti oloa kummasti. Ainakin he olivat saaneet tyttärensä kihloihin nuorempana kuin kukaan muu aatelisista. Isabella ei ollut vielä edes naimaikäinen ja jo luvattuna. Pikku hiljaa tyytyväisyys voitti pelon ja Beth vajosi säteillen onnesta lämpimän veden syleilyyn nauttien tiedosta, ettei Isabella ainakaan pienentäisi Lia-Ninan mahdollisuuksia paremmissa piireissä.

Oliver päätti rohkaistua kuultuaan isänsä salaisuuden. Ehkä tämä ymmärtäisi hänen oman tilanteensa. Kuten isänsä Oliver täräytti ilmoille koko totuuden kerralla vetämättä henkeä edes välissä. Bartin ilmeet vaihtelivat laidasta laitaan kauhusta ymmärrykseen ja siitä suruun, niin ettei poika saattanut edes päätellä tämän kasvoista, mitä isä ajatteli.

Bart oli juuri vastaamassa toivuttuaan hetken poikansa uutisista, kun Beth ilmestyi paikalle kasvot järkytyksestä ja vihasta punehtuneena. Hän ei saattanut uskoa korviaan, mitä oli juuri kuullut Oliverin kertovan. Eikö hän juuri käskenyt tämän pysyä kaukana Carlssoneista.

"Sinä et missään nimessä tunnusta lasta omaksesi!" Beth huusi niin, että lasiastiat takanpäällä helisivät. "Mistä voit edes tietää että se on sinun? Etkö yhtään kuunnellut mitä sanoin sinulle kesällä? Carlssoneihin ei voi luottaa! He tekevät mitä vain saadakseen aatelisarvon lopulta! Siksi se lunttu ei halunnut sinun tekevän mitään hätiköityä, hän haluaa vihille sinun kanssa ja käyttää äpärää aseenaan!" Beth huusi hengästymiseen asti.

Oliver ei saattanut uskoa äitinsä sanoja. Verna ei ikinä tekisi hänelle niin! Hän rakasti Vernaa kuten tämä häntä, eikä tämä ikinä käyttäisi häntä hyväksi. Lapsi oli varmasti hänen, eikä kenenkään muun. Oliver tiesi sen, eikä hän jättäisi lastaan, eikä varsinkaan Vernaa.

"Tee mitä haluat, mutta kreivitärtä siitä luntusta ei tule!" Beth huiskaisi samalla vihaisesti kädellään kuin yrittäen näyttää kuinka välinpitämätön hän asian suhteen oli. Hän ei halunnut enää kuunnella. Oliver tunsi äitinsä. Isällekään olisi turha yrittää nyt puhua, kun äiti oli sanonut sanansa. Beth voitti ensimmäisen erän, mutta sota ei ollut vielä hävitty.

* * * *

Bethin kadottua kamariinsa kiukkuisesti tuhisten Oliver hiipi ruokakaapille täyttäen pienen korin mahdollisimman täyteen ruokaa, mitä he eivät kaipaisi. Heillä kun sitä oli yllin kyllin. Nähdessään hyllyllä äitinsä lempi juuston, joka oli melkein yhtä kallista kuin kulta. Poika tunsi mielensä lämpiävän nakatessaan juuston korin pohjalle. Kosto se oli pienikin kosto.

Hän ei koskaan ollut liikkunut tässä osassa Pinewoodia. Verna oli sanonut asuvansa tässä kauppiaiden asuttamassa pienessä yhteisössä. Oliver katsoi kauhuissaan yksinäisen naisen koiraa, joka nouti juuri keppiä. Hänestä tuo hirviö näytti enemmän sudelta kuin koiralta. Sydän pelosta pamppaillen poika lisäsi kiireesti askeltensa tahtia.

Vernan ovi näkyi jo. Oliverista tuntui kuin se olisi kutsunut häntä luokseen valoisasti tuikahdellen tässä syksyisessä pimeydessä. Kiireesti Oliver kiipesi tikapuut ylös, mielessään vielä pihalla pyörinyt nainen, ja koputti oveen toivoen Vernan avaavan nopeasti. Jokin tässä pimeässä vaivasi häntä.

Verna valaisi kuitenkin pimeän pelkällä olemassa olollaan. Oliver tunsi jälleen kuuluvansa johonkin. Kuinka väärässä hänen äitinsä saattoi olla. Poika vetäisi rakkaansa hellään suudelmaan nauttien jokaisesta hetkestä, jotka hänen huulensa saivat viettää tytön pehmeillä huulilla.

Verna kutsui Oliverin sisään ja kattoi pöydälle juustopalat molemmille. Tyttö halusi välttämättä kuulla, mitä Kreivitär oli sanonut. Oliverista Verna tuntui kovin hyökkäävältä, mutta kukapa ei olisi, kun näin joutuisi asumaan, poika mietti itsekseen katsellen ympärilleen. Täältä puuttui kokonaan maalatut kankaat seiniltä, joita heillä oli lähes joka huoneessa.

Lopulta Oliver kertoi äidistään ja keskustelusta, jonka he olivat käyneet aikaisemmin illalla. Hän saattoi nähdä hädän vilahtavan Vernan silmissä, jolloin pojalle tuli kiire lisätä, ettei hän ollut vielä puhunut isänsä kanssa asiasta rauhassa. Isä kyllä ymmärtäisi. Hän ei kuitenkaan voinut mainita, että Beth epäili lapsen syntyperää. Verna ei olisi voinut tehdä hänelle sellaista.

"Minä luovun vaikka asemastani Kreivinä, jotta saan olla teidän kanssanne! Tiedäthän sinä sen?" Oliver rauhoitteli tyttöä silittäen tämän poskea.
"Älä tee mitään hätiköityä!" Verna aloitti jälleen hieman kiihtyneesti, mutta jatkoi sitten rauhallisemmin, "Onhan maailmassa muitakin keinoja! Voithan esimerkiksi tunnustaa poikasi." Verna hymyili tarttuen hellästi Oliverin käteen.
"En olekaan vielä esitellyt sinulle loppua talostani!" tyttö sanoi tähtiä silmissään.

Verna johdatti pojan makuukamarinsa puolelle vetäen tämän samalla syleilyynsä nauraen vielä, ettei nyt ainakaan mitään vahinkoa voisi sattua. Oliver tunsi sydämensä tykyttävän kovempaa kuin koskaan ja keuhkot tuntuivat tarvitsevan enemmän ilmaa kuin ennen. Vernan sai hänen maailmansa sekaisin ja samalla hänen koko kehonsa. Tyttö oli niin pehmeä ja pieni vatsakumpu pojan vatsaa vasten sai hänet rakastumaan yhä enemmän ja enemmän tähän luonnon mestariteokseen. Verna oli hänen aina ja ikuisesti.

Oliver painoi huulensa Vernan pehmeälle kaulalle tuntien samalla tämän kiihtyneen sydämen sykkeen. Hellästi hän availi hameen takana olevat napit, toivoen epätoivoisesti, että ne loppuisivat jo.

Hetken Oliver vain ihaili tytön kauniita vaaleita hiuksia, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt valtoimenaan kiemurtelevan tytön pyöreillä rinnoilla. Viimeksi oli ollut niin pimeää. Tähän hän kuului. Verna vierellään hän jaksaisi mitä vain ja sen eteen hän oli valmis taistelemaan. Hiljalleen hän hivutti Vernan hameenhelmaa ylöspäin, kunnes Verna täytti hänen jokaisen aistinsa vieden todellisuuden mukanaan.

Verna silitteli tyytyväisenä vatsakumpuaan Oliverin lähdettyä. Kaikki oli mennyt juuri niin kuin piti. Hänen täytyisi vain saada nuoren kreivin ajatuksista pois arvosta luopuminen. Silloin kaikki olisi ollut turhaa ja heidän suunnitelmansa ei toteutuisi.

"Älä huoli pikkuinen! Tulevaisuus on meidän ja vain meidän!" Tyttö puheli vatsalleen, joka kuin vastaukseksi potkaisi takaisin.

* * * *

Beth maanitteli Lia-Ninaa käyttämään jalkojaan liikkumiseen. Hienot ladyt eivät konttaa. Tyttö ei vain millään tuntunut ymmärtävän, miksi äiti kiusasi häntä mokomalla. Konttaamalla kun pääsi paljon lujempaa kuin kahdella jalalla. Beth tuhahti muka vihaisesti, mutta nauroi heti perään tytön pelästyneelle ilmeelle.

"Kuka sinulle nyt voisi olla vihainen?" Nainen kysyi upottaen tyttärensä suudelmiin.

Isabella uppoutui yksinään kirjan saloihin. Ne antoivat hänelle syyn jatkaa ja portin maailmoihin, joissa sai itse valita puolisonsa. Hän ei saattanut uskoa vieläkään, että hänet oli jo luvattu jollekin. Eihän hän ollut edes rakastunut elämässään. Kirjoissa surullisimmatkin sankarittaret saivat kuitenkin kokea ennen pakkoavioliittoa unohtumattoman rakkauden, mutta hän tiesi rakkaudesta vain sen mitä kirjat kertoivat.

"Isabella" Bart aloitti varovasti saaden koko pöytäseurueen huomion kääntymään tyttöön. "Menet naimisiin Remingtonin kanssa ensi talvena! Saat vielä viettää hetken kotona äitisi ohjauksessa syntymäpäiväsi jälkeen!" Mies jatkoi saaden tytön pysähtymään paikoilleen.

Tämän ilmoitettuaan vanhemmat katosivat pöydästä jättäen tytön nieleskelemään juuri kuulemiaan uutisia yksinään. Oliver tuijotti tyttöä tietämättä mitä sanoa. Hän ei keksinyt mitään mikä olisi lohduttanut, joten hän päätyi vain kertomaan omasta surkeasta tilanteesta toivoen tämän löytävän jotain lohdutusta siitä, ettei hänkään elänyt unelmassa.

Oliverin tarina sai tytön vain tuhahtamaan äänekkäästi.

"Sinäkö muka onneton! Sinä sentään tiedät mitä rakkaus on. Sitä paitsi, oma syysi, jos olet sotkeutunut Carlssoneihin! Kaikki muut näyttävät tietävän heistä, mutta sinä olet antanut vetää itseäsi nenästä. Verna on luultavasti vain kreivin tittelisi perässä ja siksi hän ei halua sinun luopuvan arvostasi! Tyhmä kun olet, et sitäkään tajua! Minun täytyy vain sopeutua elämääni maaseudulla hävittynä pokeripanoksena!" Isabella huusi kyyneleiden täyttäessä tämän silmät. Sanomatta enää mitään tyttö poistui juosten huoneesta.

Oliver tuijotti pitkään siskonsa perään järkyttyneenä tämän sanoista. Jos kaikki tiesivät Carlssonien maineesta, niin miksei hän tiennyt? Ajatus siitä, ettei Verna rakastaisikaan häntä samalla tavalla, sai pojan sydämen puristumaan kasaan ja tuntemaan tarvetta tehdä jotain. Uppoutuneena Isabellan sanoihin poika keräsi astiat palvelijoiden hämmästellessä nuoren kreivin puuhia.

Oliver istui pitkään sänkynsä laidalla miettien kaikkea, mitä hän oli Vernan kanssa kokenut, kaikkea mitä tyttö oli sanonut ja mitä tämä oli tehnyt. Jokaisen muiston myötä hänen sydämensä itki verisen kyyneleen. Hän ei saattanut vieläkään uskoa, että kaikki mitä hänen elämässään oli, jokainen onnen hetki, olisi valhetta ja Verna välitti vain kreivin arvonimestä, ei muusta.

* * * *

Päivät kuluivat Oliverin kadotessa ajatuksiinsa, kunnes postissa tuli kirje Vernalta. Kirje, jossa tyttö kertoi saaneensa kaksospojat, jotka olivat molemmat täysin isänsä näköisiä. Oliver ei tiennyt mitä pitäisi tehdä, hän ei enää luottanut omaan arvostelukykyynsä Vernan suhteen. Hän saattaisi nähdä lapset oman näköisenään, vaikka ne olisivatkin jonkun muun. Hän tarvitsisi apua.

Tämä päivä oli kuitenkin varattu Isabellan syntymäpäiville, jotka kauniina syysiltana oli päätetty viettää ulkona. Isabella katseli ihmeissään ympärilleen antaen katseensa vaeltaa vieraissa, etisien itselleen mahdollisuutta löytää rakkaus ennen pakkoavioliittoa, kuten äidin surullisissa romaaneissa. Markiisi Remingtonin hän ohitti nopeasti, sillä tätä hän ehtisi kyllä katselemaan. Silti kukaan ei saanut hänen sydäntään sykkimään, kuten hän olisi toivonut.

Muiden kannustaessa Isabella kumartui kakun ääreen ja puhalsi.

Kreivitär Isabella VonLiebestad

Viimeisenä onnittelijana, muiden jo poistuttua sisälle nauttimaan pöydän antimista, Markiisi Remington sulki Isabellan syleilyynsä. Miehen vaatteet haisivat siltä, että niitä oli säilytetty kaapissa liian pitkään koiden ruokapöytänä. Isabella lähetti ylös hiljaisen toiveen, ettei miehen koko talo haisisi samalta.

Isabella tuijotteli pitkään ja hartaasti miestä, jolle hänet oli luvattu. Mies oli varmasti aikoinaan ollut hyvin komea. Piirteet olivat yhä tallessa, mutta kaikki oli jäänyt tuon surullisen naamion taakse, josta markiisi ei näyttänyt pääsevän eroon. Isabella hätkähti miehen pyytäessä tätä vielä jäämään hetkeksi kanssaan pihalle. Tytöllä ei ollut miehelle mitään sanottavaa, kuten ei isälleenkään.

Vilkuillen ympärilleen, kuin turvaa etsien, Isabella suostui istuutumaan markiisin seuraksi. Mies kietaisi koilta haisevan käsivartensa tytön hartioiden yli, kuin peläten tämän karkaavan. Yllättyen itsekin omia tunteitaan, Isabella tunsi olevansa turvassa, kuin isoisän kainalossa. Hän ei kokenut tarvetta juosta karkuun, vaan tyttö jopa viihtyi siinä missä oli. Amadeus, kuten markiisi käski tytön itseään kutsua, ei ehkä ollut unelmien mies, mutta ei tämä pahaltakaan vaikuttanut. Isabella keskittyi kuuntelemaan markiisin tarinaa yrittäen ymmärtää paremmin millaisen miehen kanssa oli menossa naimisiin toivoen rakkauden heräävän sydämensä kätköistä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut.

* * * *

Isabellan syntymäpäiviä seuranneena aamuna Oliver näki tilaisuutensa tulleen. Elisabeth oli vielä nukkumassa, eikä Bart ollut tainnut sänkyyn vielä juhlinnan jäljiltä ehtiä. Oliver selitti kaiken eilen tulleesta kirjeestä ja sen sisällöstä Bartin liikkumattomille kasvoille.

Hetken Oliver tuijotti vain isäänsä, jonka ilmeestä päätellen tämä ei iloinnut isoisäksi tulemisesta. Saatuaan ajatukset järjestykseen Bart levitti kätensä ja sulki poikansa syleilyynsä voivotellen tämän kohtaloa.
"Älä huoli Ol! Kyllä kaikki vielä järjestyy." Bart sanoi rohkaistakseen enemmän itseään kuin poikaansa. Bart lupasi, että hän tulisi Oliverin mukaan Vernalle. He lähtisivät heti illan pimettyä yhdessä selityksenään mennä tavernaan. Nähtyään lapset he tulisivat takaisin ja toimisivat sen mukaan.

Oliver oli levoton koko päivän. Hän olisi lähtenyt heti, mutta tiesi sen saavan äidin epäilyt heräämään. Päivän alettua taittua hämärän puolelle isä ja poika loikkasivat ratsuille karauttaen kauppiaiden alueelle. Jokainen askel kohti Vernan ovea sai Oliverin sydämensä lyömään nopeammin ja nopeammin jännityksestä. Ilman isäänsä hän ei olisi ikinä uskonut selviytyvänsä ovelle asti.

Oliver katseli Vernaa tämän esittäytyessä Bartille. Tyttö oli selvästi pettynyt, kun hän ei tullutkaan yksin. Tiesi hän mitä tahansa Carlssoneista, hän ei voinut sille mitään, että Verna sai hänen ihonsa kihelmöimään halusta tuntea tytön pehmeys käsivarsillaan, haistaa jälleen tuon hienoinen mansikan tuoksu, joka erottui tytön aamuauringon kullan värisistä hiuksista. Bartin mulkaisu sai pojan kuitenkin järjestelemään ajatuksiaan takaisin todellisuuteen.

Yläkerrasta kantautunut itku sai Oliverin palaamaan todellisuuteen. Tuo itku voisi olla hänen poikansa itkua. Verna käski miehiä seurata perässään yläkertaan selvästi pettyneenä siitä, ettei Oliver luottanut häneen. Poika toivoi vielä joskus voivansa hyvittää tytölle tämän kaiken.

Oliver kurkisti kehtoon, josta pienet itkun täyteiset silmät tuijottivat tarkkaavaisesti häntä takaisin. Lämmin ilontunne täytti pojan sydämen. Tämä oli varmasti hänen poikansa. Pienellä kääröllä oli hänen hiuksensa, hänen ihonsa ja hänen silmänsä. Oliver ei voinut jättää pientä kääröä yksin kehtoon vaan nosti tämän hellästi käsivarsilleen peläten koko ajan rikkovansa tuon pienen ihmisolennon.

Oliver kääntyi ympäri nähdäkseen isänsä sylissä toisen aivan samannäköisen poikalapsen. Bartkaan ei ollut kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan pieni käärö lepäsi isoisänsä käsivarsilla tyytyväisesti ynisten.

"Eikös Paul olekin komea, Oliver?" Verna kysyi jutellen enemmän vauvalle kuin Oliverille. Oliver ei voinut kuin nyökätä. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan tuijotti vain kahta pientä olentoa, jotka muistuttivat niin paljon häntä itseään.

"Kukas tämä herra sitten on?" Bart kysyi jokellellen samalla vauvalle.

"William! Nimisen hänet isäni mukaan:" Verna vastasi vakavana, etsien silmillään hyväksyntää Bartin kasvoilta.

"Teiltä ei varmasti tule puuttumaan mitään!" Bart sanoi ja laski Williamin takaisin kehtoonsa viestittäen katseellaan, että toivoi Oliverin tekevän samoin. Heillä olisi paljon puhuttavaa.

Bartin poistuttua jo alakertaan Oliver veti Vernan syleilyynsä painaen huulensa hellästi tämän suulle. Poika tunsi oman hengityksensä kiihtyvän etsien Vernasta samoja merkkejä, mutta tytön sydän löi samaa tahtia kuin ennenkin. Isabella oli ollut oikeassa. Verna ei tuntenut samoin.

Oliver tunsi sydämensä murtuvan lopullisesti. Ovet paukkuen hän poistui isänsä perässä jättäen Vernan yksin tuijottamaan kummissaan pojan käytöstä. Oliver oli vain kuvitellut tämän olevan jotain enemmän. Hän oli uskonut, että heillä oli jotain, mutta kaikki oli vain valhetta. Paul ja William olivat kuitenkin todellisia ja heistä hän pitäisi huolta.

Tyytyväisenä Verna kurottautui Paulin puoleen, joka sitkeästi yritti tarttua äitiään kädestä. Pojat olivat hänen lippunsa aatelisten maailmaan. Verna näki jo sielunsa silmin itsensä silkkipuvussa tanssimassa kuninkaanpojan käsivarsilla. Oliver oli vain hyväuskoinen houkka, joka ei ymmärtänyt oikeasta maailmasta yhtikäs mitään.

Bart tutki lakikirjoja Oliverin kävellessä edestakaisin työhuoneen lattialla kunnes aamun kajo jo valaisi työhuoneen tummia pölyttyneitä seinäkankaita. He olivat kiistelleet koko yön. Oliver halusi tunnustaa poikansa ja hänestä olisi oikein mennä naimisiin Vernan kanssa. Hän oli tämän häpäissyt niin, ettei tyttö saisi enää ketään muuta.

Bart huokaisi syvään ja nousi seisomaan poikansa eteen.

"Mitä olen kuulut, niin Verna on itse häpäissyt itsensä monien muiden kanssa niin, ettei pääse naimisiin. On suorastaan ihme, ettei hän ole vielä saanut kenenkään muun kanssa lapsia." Bart aloitti saarnaamaan pojallensa, joka selvästi oli aivan liian hyväuskoinen tähän maailmaan. "Sinä et vie häntä vihille, mutta pojat voit tunnustaa omiksesi. He ovat varmasti sinun, eivätkä jonkun tavernan pitäjän. He ovat kuitenkin syyttömiä tähän kaikkeen, mutta eivät saa pilata sinun tulevaisuuttasi!" Bart sanoi vetäen syvään henkeä saatuaan asiansa sanoiksi. Oliverin tuijottaessa isäänsä hämmentyneenä, Bart jatkoi vielä, että tämä saisi tunnustaa pojat omikseen vasta, kun oli päässyt avioon. Sotkeutuminen Carlssoneihin saisi monet perheet hylkäämään kosinnan. Hetken mietittyään Oliver nyökkäsi hiljaa ja asia oli sovittu.

* * * *

Oliver löysi siskonsa shakkilaudan äärestä sotkemassa hänen ja isän keskeneräistä peliä. Yleensä hän olisi suuttunut siskolleen, mutta nyt hän ei jaksanut. Oli asioita, jotka pitäisi saada hoidettua ennen iltaa.

Hellästi hän tarttui siskonsa käteen ja kiskaisi tämän mukaansa. Oliver oli lähdössä yliopistoon illalla, joka oli osa isän ja hänen välistä sopimusta Vernaa koskien. Poika halusi vielä antaa jotain siskolleen ennen lähtöään.

"Se on sinun!" Oliver sanoi Isabellan tuijottaessa ihmeissään vuoroin veljeään ja vuoroin arkkua, joka oli täynnä kultaisia riikintaalereita. "Minun piti antaa se Vernalle, mutta sinä tarvitset sitä enemmän." Poika jatkoi viitaten Isabellan luvattuun, joka tunnettiin varattomuudestaan.

Kiitollisena Isabella sulki veljensä syleilyynsä kykenemättä sanomaan mitään. Tyytyväisenä ratkaisustaan Oliver painoi kasvonsa siskonsa hiuksiin toivoen tämän saavan rahoilla sisustettua makuuhuoneesta oman pakopaikkansa. Huoneen, jossa eivät roikkuisi vanhat koinsyömät ja pölyttyneet verhot, kuten hän oli markiisin linnasta kuullut.

Ihmeissään Isabella jäi tutkimaan arkun sisältöä Oliverin etsiessä isäänsä. Nyt olisi hyvä aika lähteä.

Hyvästeltyään loput perheensä jäsenet Oliver loikkasi isänsä viereen vaunuihin. Oliver saattoi nähdä isän peittelevän kyyneliä silmissään. "Enhän minä ole poissa kuin talven." Oliver sanoi lohduttaakseen selvästi liikuttunutta Bartia.

"Ei se sitä!" Bart sanoi ääni vapisten, "te vain kasvatte niin kovin nopeasti siskojesi kanssa." Bart sanoi kääntäen kasvonsa pois. Isä ei selvästikään halunnut puhua enää, joten Oliver napautti ohjaksia. Heidän pitäisi vielä ehtiä poikkeamaan eräässä paikassa ennen yliopistolle menoa.

* * * *

Isabella katseli edessään istuvaa markiisi Remingtonia. Mies selvästi yritti parhaansa, mutta silti tyttö ei vain tuntenut mitään muuta kuin yksinäisyyttä. Monena iltana Oliverin lähdettyä Bart oli kutsunut Remingtonin illalliselle, kuin toivoakseen, että Isabella ja Beth vielä hyväksyisivät hänen virheensä ja olisivat onnellisia siitä, että Isabella pääsisi naimisiin.

Isabella sulki silmänsä ja tarttui edessään olevaan viinilasiin etsien lohdutusta viinin happamasta kieltä kipristävästä mausta. Tänään markiisi oli sentään lopultakin huomannut ajaa harottavan parran sänkensä, Isabella ajatteli yrittäen löytää jotain positiivista tästä illasta. Muutama päivä sitten tämä oli vaihtanut hieman parempaan vaatekertaan. Ehkä vielä joskus mies kävisi pesullakin.

Palvelijoiden siivotessa ruokasalin pöytää kreivit vieraineen kokoontuivat oleskeluhuoneen punaisille sohville. Beth tenttasi markiisia tämän edellisestä vaimosta, joka oli kuollut aikoinaan synnytyksessä vieden myös markiisin ainoan jälkeläisen mukanaan, kun mies nousi närkästyneenä seisomaan ja tuijotti takassa loimuavaa tulta.

"Onko kaikki kunnossa?" Isabella kysyi lähestyen ajatuksiinsa vajonnutta markiisia jalat liiallisesta viinin nauttimisesta tutisten.

"Tehdään tästä nyt virallista." Markiisi sanoi ja polvistui Isabellan eteen. "Soisitko minulle sen kunnian, että vielä jonain päivänä saisin kutsua sinua vaimokseni?" Markiisi kysyi avaten samalla samettisen rasian, jonka pohjalla sädehti kaunis timanttisormus.

Isabellan ajatuksissa surisi, jalat pettivät alta ja maailma musteni kauhusta.

* * * *

Olipa mukava päästä hetkeksi simien maailmaan opiskeluista...
Byrokratia ja julkinen johtaminen alkaa pikku hiljaa jo tulla korvista ulos :P
Niin muistuttaisin taas tässä, että Kreivitkin ovat kokeneet muodon muutoksen silmissään.
Elisabeth ja Bartholomew saivat uudet hieman siistimmät silmät ja lapset tietenkin myös.

Toivottavasti piditte osasta, eikä se jäänyt tylsäksi...
Juonta täytyi vähän vääntää aluksi rautalangasta..
Kahden viikon päästä sitten taas tällä kertaa paronien merkeissä ;)