34. Osa: Dramodred

  86 kuvaa   Sainpas tämän tehtyä ja vain pari päivää myöhässä...
Pitkään on kyllä ollut suunnitteilla tämä osa,
mutta tuli hieman nopea kasaaminen tässä lopussa.Toivottavasti ei näy pahasti osan teksteissä...  

Viimeksi Dramodredeilla: Fiona kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoo tietonsa miehensä Fredrickin ja kuningattaren kaksosista, jotka tällä hetkellä asustavat Stoneilla. Nainen piipahtaa talonpoikien luona kuin haluavansa saada varmistuksen tiedoistaan. Sofia, perheen vanhin tytär, naitetaan Lordi Gonzagalle ja tyttö joutuu muuttamaan kauas maaseudulle. Perheen perijä sairaalloinen Kristopher kyllästyy ympärillään pyöriviin välskäreihin ja karkaa lopulta kotoa.
Ofelia puolestaan pääsee onnellisesti kihloihin Islingtonin Edwardin kanssa, mutta tyttö ei aavista tunteidensa olevan täysin yksipuoliset.
Felicia ei tyydy yhteen mieheen ja tytöllä onkin monta rakastajaa. Osan lopuksi hän tunnusti Ofelialle olevansa raskaana. 

"Raskaana! Miten sinä voit olla raskaana? Eihän sinulla ole edes sulhasta!" Ofelia tunsi äänensä kohoavan vain pelkästä kauhusta ajatellessaan siskonsa tilannetta, tulevaisuutta ja koko heidän perhettään. Tämä ei vetäisi pelkästään Feliciaa itseään häpeään, vaan tämän mukana heidän koko perheensä sukeltaisi pohjamutiin ja kaikki vain tuon sikiön takia, joka muhi siskon vatsassa kuin odottava katastrofi.

"Ofelia kulta, ei siihen virallisia sulhasia tai papin aamenia tarvita", Felicia totesi yhtään häpeilemättä edes sanojaan. Ofelia tunsi vihan pistoksen sydämessään kuullessaan siskonsa vähättelevät sanat hänen tietämystään kohtaan. Ei hän aivan tarkkaan tiennyt mitä aviovuoteessa tapahtui, mutta ei hän nyt niin tyhmä ollut ettei tiennyt, että sitä tapahtui ilman avioliittoakin.

Tyttö tunsi kuinka hänen kielellään pyöri mitä loukkaavampia sanoja, mutta hän tunsi parhaakseen nielaista ne. Felicia tulisi kuulemaan varmasti jok’ikisen niistä ja vielä pahempiakin. Ainoa mitä hän osasi tehdä oli kietaista vasten tahtoaan kätensä siskonsa kaulan ympärille ja todeta, että tämän täytyi kertoa asiasta vanhemmille. Raskautta ei kuitenkaan pystyisi salaamaan ikuisuuksia, eivätkä he itse tienneet miten toimia. Ofelia lähetti mielessään hiljaisen rukouksen ylös, että vanhemmat tietäisivät oikean ratkaisun.

Felicia lähti tuhahtaen pois huoneesta kuin osoittaakseen mieltään, ettei hänellä ollut aikomustakaan kertoa vanhemmille ongelmastaan. Ofelia ei saattanut kuin toivoa, että sisko toimisi oikein heidän perheensä kannalta. Tyttö yritti kovasti keskittyä puikoilla vaihtuviin silmukoihin, mutta turhaan. Hän ei saanut tuota kauheata ajatusta mielestään kuin hetkeksi, kunnes se kiersi takaisin kuin huono polku metsässä: Kuka todella oli lapsen isä?

Fiona piti normaalia keskusteluaan yllä muiden syödessä hiljaa paikoillaan. Naiselle oli muodostunut viime aikoina kaksi asiaa, josta hän puhui vuorotellen taukoamatta. Ensimmäinen, joka tuntui enemmän olevan tämän ajatuksissa, oli Kristopherin karkaaminen, jonka Ofelia oli huomannut olevan äidille aivan mahdotonta ymmärtää. Ofelia itse ihmetteli enemmänkin sitä, miten veli oli viihtynyt kotona näin pitkään? Toinen puheen aihe, josta äiti itsekseen keskusteli, oli Sofia ja tämän alkuvaiheessa oleva raskaus. Sisko oli jo monesti ollut siunatussa tilassa, mutta ne tuntuivat menevän kesken.

Fionan puhetulvan hetkeksi tauottua Fredrick tiedusteli päivän kuulumisia tyttäriltään. Ofelia odotti kovasti siskonsa ottavan ongelmansa esille, mutta Felicia ei sanonut mitään raskaudestaan. Tämä vain kertoili päivänsä tapahtumista ja tanssiopinnoistaan kuten joka ilta. Ofelia yritti potkaista siskoaan pöydän alta, mutta turhaan. Sisko vain irvisti hennosti jalkaterän osuessa kipeästi polveen, mutta jatkoi vain turhanpäiväistä jaaritteluaan.

Ainoa asia, mitä Ofelian pöydän yli luomat tiukat katseet saivat aikaiseksi Feliciassa, oli ruoan vauhdikas katoaminen siskon lautaselta. Hän olisi itse halunnut kertoa, mutta jokin siskon katseen tuskaisuudessa sai hänet vaikenemaan. Felician silmät anelivat tyttöä antamaan asian olla. Hän ei ollut valmis kohtaamaan vanhempiaan. Tämä ei sittenkään suhtautunut raskauteensa niin välinpitämättömästi, kuin mitä Ofelia oli aluksi luullut.

Fredrickin hämmästellessä tyttärensä nälkäisyyttä Felicia huoliteltu naamio petti. Tytön silmät punehtuivat kasvojen lihasten nykiessä samalla kyyneliä pidätellen. Hätääntyneenä tyttö nousi niin, että tuoli kaatui kovaäänisesti rämisten lattialle. Hetken hän vain katsoi isäänsä silmät täynnä enemmän tuskaa kuin Ofelia olisi voinut uskoa huolettoman siskonsa silmissä näkevän. Felicia oli ollut aina heistä se, joka uskoi kaiken järjestyvän, kunhan vain antoi asioiden hieman edetä.

"Anteeksi", kuului heikko kuiskaus tytön hieman raotetuilta huulilta tämän kadotessa kiireesti ruokasalista. Siinä he istuivat kaikki kolme hiljaa, vanhemmat selvästi paikalleen kauhistuneina tyttärensä käytöksestä, kuunnellen kuinka Felician askeleen kaikuivat pitkin linnan seiniä tämän matkatessa vauhdilla kohti omaa kamariaan.

* * * *

Fredrick istui hiljaa sänkynsä laidalla ajatuksiinsa uponneena. Hetken mies oli yrittänyt nukkua, mutta untenvaltias ei saapunut millään hänen luokseen. Ajatukset juoksivat ympäriinsä antamatta hänelle hetkenkään rauhaa, niin että hän tunsi vatsansa pyörivän kuin olisi ollut veneessä aaltojen myrskytessä ympärillä. Hän ei saanut mielestään tyttärensä järjestämää kohtausta ruokasalissa. Mies ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut vaikka kuinka yritti. Kartanon öinen hiljaisuus tuntui kuin nauravan hänen äänekkäille ajatuksilleen. Hänen oli pakko puhua, hänen oli saatava tietää.

Felician huoneen oven alta kajasti hento valo pitkin aulan pimeitä seiniä. Tyttö ei saanut sen paremmin unta kuin hänkään. Fredrick rohkaisi mielensä löytäen tyttärensä istumasta sänkynsä laidalla taistelemasta ajatuksiaan vastaan aivan samalla tavalla kuin hän itsekin. Sanomatta sanaakaan mies istahti tyttärensä viereen kietoen kätensä tämän hennon käsivarren ympärille, kuin toivoen voivansa siirtää osan tämän tuskasta itselleen. Hän ei kestänyt katsoa lastaan näin. Jos hänellä jotain arvokasta oli, niin ne olivat hänen lapsensa. He olivat hänen suurimmat aarteensa. Pitkään he istuivat vierekkäin tuijottaen yhdessä lattian kuivuudesta rakoilevia puulankkuja tietämättä mistä aloittaa. Lopulta Felician salaisuus kaikui kuiskauksena pitkin huoneen hiljaisia seiniä.

Fredrick oli varma kuulleensa tyttärensä hiljaisen kuiskauksen väärin. Hän ei saattanut uskoa, että Felicia olisi voinut häpäistä itsensä tällä tavoin. Kykenemättä liikuttamaan leukojaan Fredrick huomasi istuvansa paikoilleen jähmettyneenä tyttärensä sängyn reunalla kuunnellen Felician häpeällistä kertomusta, joka ei päivän valoon olisi edes sopinut, kuulematta siitä kuitenkaan sanaakaan. Vain yksi lause kiersi hänen mielestään uudestaan ja uudestaan kuin etsien ulos pääsyä. Felicia, hänen tyttärensä, oli raskaana!

* * * *

Päivästä toiseen Fionan kiukun sävyttämät tahdit kaikuivat ympäri kartanon huoneita. Kukaan palvelijoista ei uskaltautunut herttuattaren kanssa samaan huoneeseen. Herttuattaren ärtymyksen aiheesta kiersi huhuja, mutta kukaan ei uskaltanut väittää niitä todeksi. Osassa kerrottiin Fionan rakastajan löytäneen nuoremman ja kauniimman tämän tilalle, toisissa taas kerrottiin Kristopherista kuuluneen huonoja uutisia. Hurjimmassa ja kaikkein suosituimmassa juorussa puolestaan kerrottiin naisen hermostuneen naimattoman tyttärensä raskaudesta. Mitään juoruista ei kuitenkaan tiedetty varmaksi. Asiasta ei uskallettu edes puhua ääneen. Eräs tallirenki oli avannut väärässä paikassa suunsa ja nyt hän ruokki mullan alla matoja herttuattaren käskystä.

Fiona ei saattanut uskoa hänen tyttärensä aiheuttaneen hänelle näin suurta häpeää. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta ikuisesti sitä ei voinut piilotella. Fredrick suhtautui aivan liian suopeasti Felician tilaan. Mies oli kieltänyt ehdottomasti kaikki hänen ehdotuksensa raskauden keskeyttämiseksi. Kuin ilkkuen Fionalle kuivattu pietaryrtti tuoksui hänen kamarissaan pahoja henkiä karkottaen, kun sillä olisi voinut karkottaa tuon pahan hengen Felician vatsasta. Vaarallista se oli, sen Fiona myönsi. Hän tunsi monia naisia, jotka olivat kuolleet nautittuaan pietaryrteillä haudutettua vettä toivoen kuukautistensa palaavan. Hän oli nähnyt jopa niitä kauheita sikiöitä, joita oli syntynyt keskeytysyrityksen epäonnistuttua. Silti kaikki tuo oli hänestä sen arvoista, sillä häpeä, jonka aviottoman tyttären raskaus toi koko perheelle, oli pahempi kuin mikään muu.

Tyttö kääntelehti peilin edessä tutkien vartalonsa muotoja, joiden hän kohta pelkäsi olevan historiaa. Raskaus ei vielä näkynyt, jos sitä ei osannut etsiä. Muutama ylimääräinen kilo oli Felician lanteille ilmestynyt, mutta muuten hän oli vielä sutjakkaassa kunnossa. 

Tyttö oli laskenut päänsä puhki arvioidessaan mahdollisuuksia siitä, kuka hänen lapsensa isä oli. Sopivia vaihtoehtoja ei ollut kuin yksi, mutta hän ei voinut olla varma. Hänen äitinsä oli raivonnut vaatien saada tietää, mutta Felicia ei kertonut. Hän ei voinut. Tyttö tiesi liiankin hyvin, mitä äiti olisi tehnyt hänen lempensä kohteelle, jos vain olisi saanut tietää. Felicia oli päättänyt viedä salaisuutensa hautaan asti. Mikään ei saisi häntä muuttamaan mieltään. Silti kaiken tämän keskellä hän ei olisi ikinä uskonut, että ajatus lapsesta, jostain joka oli hänen omansa ikuisesti, kuitenkin lämmitti hänen sydämensä pohjaa.

Pelko, hänen itsensä ja syntymättömän lapsen puolesta, kuristi tytön sydäntä. Se hiipi aina salaa hänen haaveisiinsa tulevaisuudesta. Ajatus siitä, mitä äidillä oli mielessä, ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Fionan pianon kiukkuiset sävelet kantautuivat Felician mieleen saaden tytön voimaan pahoin pelkästä ajatuksesta. Aamulla syöty kananmuna irvisteli reikätuolin pohjalta tytön tyhjentäessä vatsansa sisällön sen uumeniin. Fionan soitto vain voimistui kuin nauraen hänen toivottomuudelleen. Vain isä oli hänen suojanaan äitiä vastaan.

 * * * *

Fiona oli päättänyt yrittää vielä kerran. Hän oli aina tiennyt miehensä rakastavan lapsiaan, mutta ei olisi ikinä uskonut tämän asettavan tytärtään suvun kunnian ja poikansa edelle. Mies oli heikko, eikä kyennyt tekemään päätöksiä, joita hänen perheensä niin epätoivoisesti kaipasi. Nainen ei voinut ymmärtää, mitä kuningatar miehessä muka näki. Fiona ei koskaan ollut arvostanut miestänsä, mutta tämä oli jo varsinainen pohjanoteeraus.

Mies ei tuntunut edes huomaavan sänkynsä laidalle istahtanutta vaimoaan, vaan jatkoi keskittyneesti kirjansa lukemista. Fiona yritti saada huomion itselleen, mutta Fredrickiä ei tuntunut kiinnostavan. Hän viestitti joka eleellään, että oli tehnyt päätöksensä ja aikoi pysyä siinä, sanoi vaimo mitä tahansa. Fiona tiesi kuitenkin jotain sellaista, mitä Fredrick ei tiennyt ja tieto oli valtaa, varsinkin jos se liittyi kuningattareen. Ensin hänen täytyi kuitenkin saada miehensä huomio itselleen.

Fiona huitaisi päättäväisesti miehen kädessä olleen kirjan lattialle kumartuen välittömästi tämän ylle pakottaen Fredrickin näin katsomaan itseään. Kuvitellen itsensä yhtä hurjaksi kuin seinällä oleva sotaan lähtevä leijona Fiona ilmoitti vievänsä Felician pois. Tyttö ei jäisi tänne vauvansa kanssa pilaten heidän maineensa ja Kristopherin mahdollisuudet hyviin naimakauppoihin. Heistä tulisi hylkiö aatelisten keskuudessa ja hän ei sallisi sitä.

Fiona tunsi miehen kehon jännittyvän puolustukseen hänen kosketuksensa alla ja vetäytyi hätkähtäen sivulle. Mies ei kyennyt peittämään tunteitaan. He tulivat toimeen keskenään nyt, kun heidän ei tarvinnut enää viettää yhteistä aikaa aviovuoteen puolella, mutta Fionan kosketus silti selvästi kuvotti tätä. Ennen kuin Fredrick ehti esittämään vastalausettaan, Fiona löi pöytään ainoan valttikorttinsa. Ässän, jonka hän oli toivonut voivansa pitää hihassaan vielä jonkin aikaa, mutta Fredrickin typeryys teki kaiken mahdottomaksi. Inhosi hän kuinka paljon miestään, hän kantoi kuitenkin tämän sukunimeä ja perheen tunnus vaakunoita.
"Minä tiedän sinun yhteisestä yöstäsi kuningattaren kanssa ja minä tiedän jotain Roseen liittyen, joka varmasti kiinnostaisi sinua." Fiona murahti tuntien miehensä pistävän hopeisten silmien kiinnittyvän itseensä kuin miekka vastustajan vatsaa saaden naisen itseluottamuksen hetkeksi murenemaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut enää mitään menetettävää, hän oli näyttänyt jo korttinsa, nyt hänen täytyi vain pelata loppuun asti.
"Jos et anna minulle valtuuksia toimia niin kuin parhaaksi näen Felician kanssa, en ikinä kerro sinulle tietojani. Luota minuun, tämän sinä haluat kuulla."

 * * * *

Ofelian käsi vapisi tämän kirjoittaessa epätoivoisilta kuulostavia sanoja paperille. Hän ei ollut kuullut Edwardista mitään sen jälkeen, kun poika pujotti hänen sormeensa sormuksen lupauksena tulevasta. Hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista onnea, jota hän tuona päivänä tunsi, mutta nyt kaikki oli haihtunut. Miehestä ei ollut kuulunut mitään tämän lähdettyä yliopistoon kruununperijän lähimmäiseksi henkivartijaksi.

Hän tiesi olevansa naurettava, mutta jokin hänelle kertoi, että kaikki ei ollut kunnossa. Miksei hänen kihlattunsa ottaisi häneen yhteyttä, kuten muiden kihlatut olivat ottaneet? Ofelia oli uskonut, että heidän välillään todella oli ollut jotain suurempaa, mutta nyt kaikki tuo tuntui vain kaukaiselta haavekuvalta. Kuin kaunis sateenkaari, jota ei koskaan saanut kiinni. Hän ei voinut kuin toivoa, että Edward vastaisi tällä kertaa hänen kirjeeseensä.

* * * *

Felicia tunsi olonsa kuin jauhosäkiksi, jota joku yritti tyhjentää voimakkaasti vatkaten. Hetken hän yritti taistella untaan vastaan, kunnes tajusi äitinsä käsien päättäväisen kosketuksen selässään tämän ravistellessa häntä hereille.

Felicia ei ymmärtänyt, mikä äitiin oli mennyt. Hetken hän luuli, että oli nukkunut liian myöhään, kunnes tajusi, etteivät aamu auringon säteet edes vielä kajastaneet Pinewoodin jylhien vuorten takaa. Jokin ei ollut kohdallaan. Felician jalkoja kihelmöi niiden ollessa valmiit juoksemaan karkuun Fionan uhkaavaa olemusta. Edes hiiret seinissä eivät uskaltautuneet rapistelemaan peläten laukaisevansa jotain suurta ja pahaa, jonka läsnäolo tuntui voimakkaana huoneessa. Nainen tuntui imevän itseensä ympäriltään kaiken ilon ja rakkauden tuohon synkkään varjoonsa, jonka hän nyt langetti Felician ylle.

"Pue yllesi jotain säädyllistä! Me lähdemme nyt Sofian luo" Fiona ilmoitti kylmästi katsellen arvostelevasti Felician yöpaitaa, jonka alta pieni vatsakumpu näkyi jo selvästi. Joka aamu äiti oli ilmestynyt hänen huoneensa ovesta kiristämään korsetin niin tiukalle, kuin vain voimillaan sai vedettyä, mutta viime aikoina korsetti ei enää ollut kyennyt peittämään koko vatsaa.

”Et voi olla tosissasi!” Felicia kauhistui sydänjuuriaan myöten äitinsä ajatusta. Sofia ei missään nimessä haluaisi nähdä häntä tässä tilassa. Tämä oli jälleen menettänyt lapsensa ja Feliciasta tuntui, että hänen ilmestymisensä Gonzagan linnaan kääntäisi vain veistä siskon avonaisessa haavassa.

Fionan silmät kapenivat raivosta pieniksi viiruiksi, joiden jäätävä katse sai Felician suussa olevat sanat pakenemaan takaisin kauhusta kirkuen toivoen, ettei ensimmäinenkään olisi koskaan päässyt ilmoille. Nainen teki selvästi kaikkensa pitääkseen rauhallisen ulkokuorensa kasassa, mutta lopulta puhdas raivo purkautui ulos huutona, jollaista Felicia ei ollut koskaan äitinsä suusta kuullut.
”Sofia tietää mikä on oikein suvun kannalta ja nielee henkilökohtaiset tunteensa arvonsa mukaisesti”, Fiona raivosi pelästyen selvästi itsekin itsehillintänsä menettämistä. Hetken nainen seisoi hiljaa kooten ajatuksiaan kylmän välinpitämättömän naamionsa taakse.
”Siskosi tekee sen mikä on oikein ja mikä on hänen velvollisuutensa sukumme naisena, mutta siitähän sinä et tiedä mitään” Nainen sanoi lopulta äänellä, joka sai vilun väreet kulkemaan tytön lävitse. Sanoi hän mitä tahansa, niin asia oli selvästi jo päätetty.

Felicia katsoi viimeisen kerran koti taloaan, jonka yöllinen pimeys ympäröi syliinsä. Kukaan ei ollut tullut hyvästelemään häntä. Koko piha uinui kuin taianomaista unta, mutta Felicia oli varma, etteivät he äitinsä kanssa olleet yksin lähtöä tekemässä. Hänellä oli pahaenteinen tunne, ettei enää tulisi koskaan astumaan äitinsä eläessä synnyin kotinsa ovesta sisään. Vaunut nytkähtivät hiljaa liikkeelle kadoten yön yksinäisyyteen.

 * * * *

Aurinko oli ehtinyt nousta kertaalleen taivaankannen ylle ja painua takaisin vuorten taakse ennen kuin Gonzagan kartano näyttäytyi horisontissa. Felicia ei ollut ehtinyt edes ulos vaunuista, kun Fiona jo oli kadonnut kartanon suurista pariovista sisälle välittämättä tyttärestään. Felician lopulta päästyä sisälle tunnelma oli juuri sellainen, kuin mitä hän oli aikaisemmin kuvitellut. Sofia seisoi jäykkänä paikoillaan kuin kauhusta kangistuneena tuomiotaan odottamassa. Siskon kasvoilta kuvastuva tuska olisi musertanut itsessään kenet tahansa ja nyt hän lisäsi sitä seisoessaan pyöreän vatsansa kanssa tämän edessä, kuin ilkkuen toisen menetystä.

Jäykästi Sofia kietoi käsivartensa siskonsa ympärille toivottaen tämän tervetulleeksi vaatimattomaan kartanoonsa. Sanoista ja ystävällisistä eleistä huolimatta siskon halaus oli kylmä ja tunteeton. Se oli tapa, jonka Sofia suoritti toistaen sanat, jotka kuului toistaa, mutta tunnetta niissä ei ollut. Sofia ei selvästikään halunnut häntä taloonsa ja vielä vähemmän hänen jälkikasvuaan.

”Tämä on nyt sinun”, Sofia hymähti katsellen lasittuneilla silmillään seinien punaisia kankaita vajoten yhä syvemmälle muistoihinsa. Felicia ei saanut irti silmiään siskonsa surullisista kasvoista. Huone, jonka hän sai, oli varmasti joskus ollut tarkoitettu lapselle, jota Sofia ei ollut koskaan saanut. Sofian viime vuosiin oli kuulunut lukemattomia keskenmenoja, menetettyjä unelmia ja murskattuja onnen hetkiä. Vain yhden kerran raskaus oli edennyt synnytykseen asti, mutta tuo lapsi ei koskaan ollut avannut pieniä silmiään.

 * * * *

 "Oletko nyt aivan varma tästä?" Sofia kuiskasi ääni täynnä inhoa äitinsä suunnitelmia kohtaan. Fionan suunnitelmat saivat hänen vatsansa pyörimään etsien ulos pääsyä pelkästä kuvotuksesta, että nainen pakottaisi hänet osalliseksi kaikkeen tähän. Hän yritti etsiä katumusta tai häpeää äitinsä kasvoilta, mutta ei löytynyt sitä. Vain päättäväisyys kuvastui naisen kasvoilta tämän puristaessa pientä puista palikkaa kättään vasten, kuin etsien siitä voimaa pitääkseen kurissa sisällään myrskyävän raivon.

 Felicia katseli oven raosta uskaltamatta tulla esille, kun Travis saapui lopulta tiluksiltaan toivottamaan anoppinsa tervetulleeksi kotiinsa. Kuinka onnelliselta sisko näyttikään miehensä vieressä? Tyttö kohotti kätensä vatsalla olevalle kummulle silittäen hennosti ainoaa asiaa, joka hänellä oli vielä itsellään. Hiljaa tyttö kuiskasi ilmoille lupauksen, jonka hän tiesi olevan totta heti sen päästyä hänen huulilleen. Hän pitäisi aina pikkuisestaan huolta.

Felicia oli äärettömän kiitollinen siskolleen tämän antamasta avusta. Hän ei olisi tiennyt mitä olisi tehnyt, jos tämä ei olisi ottanut häntä luokseen piiloon arvostelevalta maailmalta. Maaseudulla hän oli turvassa aatelisten pistäviä juoruja, jotka vain paisuivat paisumistaan niiden kiertäessä suusta suuhun yhä uudestaan ja uudestaan palaten takaisin mitä uskomattomimpina tarinoina vain lähteäkseen uudelleen kierrokselle. Hän oli todella pelännyt tulla siskonsa luo tämän koettelemusten takia, mutta hiljalleen ajan kanssa kaikki olisi varmasti kunnossa.

Fiona katseli yksinään huoneensa ikkunasta aaltojen hyistä lainehdintaa kaukana ulapalla antaen niiden ohjata ajatuksiaan. Meri oli niin suuri, ettei se jäätynyt koskaan kokonaan. Usva leijui veden pinnan yläpuolella luoden aavemaisen vaikutelman yön pimeyteen. Tämä yö oli hyinen, juuri sellainen, ettei kukaan elävä tahtonut astua jalallaankaan ulos jäätävään kylmyyteen. Tällaiset yöt oli tarkoitettu niitä varten, joiden sydän ei enää sykkinyt. Nainen saattoi vain toivoa, että oli Kristopher missä tahansa, niin tämä olisi turvassa.

 * * * *

Pehmeät nahkasaappaat tömähtelivät tasaiseen tahtiin jäätynyttä hiekkatietä vasten. Jalat veivät häntä eteenpäin tietämättä mihin olivat menossa tai koska olisivat perillä. Ainoa ajatus oli vain päästä pois, kauas pois. Perhe, jonka luona hän oli majaillut, oli saanut selville hänen henkilöllisyytensä ja aikoi luvattua palkkiota vastaan kavaltaa hänet vanhemmilleen. Poika juoksi kuin joku olisi ajanut häntä takaa ja hän vakaasti uskoi, että jonkun ajavankin, mutta askeleen hidastuivat koko ajan.

Lopulta jalat antoivat periksi. Ne eivät enää kantaneet, vaan katosivat alta kuin niitä ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Tuuli värisytti kuusen havuja toisiaan vasten kuin nauraakseen hänen saamattomuudelleen. Poika, joka ei edes osannut tulta sytyttää, saatikka muutenkaan pitää itsestään huolta. Hän oli turha tässä maailman osassa, johon ei silkki kuulunut ja jossa musiikki ei soinut.

Maa hohkasi kylmyyttä Kristopherin ympärillä pyrkien saamaan tuon kylmyyden hänen sydämeensä asti. Poski kihelmöi kylmyyttä vaatien poikaa hieromaan itseään. Hän ei kuitenkaan jaksanut nostaa kättään tuohon ylitsepääsemättömään suoritukseen. Kaikki hänen ympärillään oli niin rauhallista ja hän halusi olla osana sitä. Tuntui naurettavalta miksi hän oli äsken ollut niin kiireinen tässä rauhaa henkivässä ympäristössä. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen yrittäen peittää hänet pehmeän peittonsa alle. Ensimmäiset laskeutuneet sulivat, mutta hiljalleen niistä alkoi kertyä tasainen valkoinen peite. Hetken Topher piti silmiään väkisin auki tietäen, että jos ne sulkeutuvat, ne eivät enää koskaan avautuisi, vaan hänet löydettäisiin tästä hengettömänä. Lopulta väsymys vei voiton.

Lumi peitteen tukahduttamat askeleet lähenivät maassa makaavaa elotonta luontokappaletta. Hetken tyttö säikähti löytäneensä kuolleen, kuten vaarinsa aikoinaan tallista heinähankoon nojaamasta, mutta jokin sai hänet kumartumaan pojan puoleen. Poika oli kylmä, mutta hengitti. Tyttö levitti viittansa pojan ylle toivoen vielä voivansa auttaa tätä taistelussa kuoleman herraa vastaan.

* * * *

Ensin kaikki näytti vääristyneeltä kuin hän olisi veden alta yrittänyt katsella ympäröivää maailmaa. Jos tämä oli taivas, niin Topher oli kyllä aikoinaan kuvitellut jotain muuta niistä lauseista, joita oli raamatusta lukenut. Viiltävä kipu alaselässä palautti hänet todellisuuteen. Hänen koko ruumiinsa säteili kipua kuin ruoskinnan jäljiltä. Hän saattoi erottaa kehostaan särkeviä kohtia, joita ei ollut aikaisemmin edes tiennyt olevan olemassa.

Poika nousi hätkähtäen istumaan kuullessaan oven narahtavan ja jonkun tulevan sisään. Topher ähkäisi kivusta huomaten liikkuneensa aivan liian nopeasti. Hetken hän mietti punastuiko tyttö hänet nähdessään, kunnes huomasi peiton valahtaneen yltään. Hänellä ei ollut kuin alusvaatteensa, joista hän välittömästi lähetti mielessään hiljaisen kiitoksen ylös, että oli saanut edes ne pitää yllään.

Topher istuutui tytön osoittamalle paikalle. Soppa ei näyttänyt samalta, kuin mihin hän oli elämässään tottunut. Ruoassa eivät tuoksuneet mausteet, joista hän oli oppinut elämänsä aikana niin kovasti pitämään. Se tuoksui viljaisalle, mutta Topher ei tiennyt mille. Hetken hän tunsi itsensä typeräksi, tietämättömäksi maailmassa oikeasti tärkeistä asioista, kunnes nälkä vei voiton ajatuksista. Lusikka lusikan jälkeen katosi hänen suuhunsa ilman, että hän olisi edes ehtinyt maistelemaan mitä suuhunsa laittoi.

"Minä ajattelinkin, että sinulla on nälkä!" Tyttö hymähti tyytyväisenä hymyillen katsellessaan pojan ahmimista. "Vaatteesi ovat tuossa lipaston päällä. Tule istumaan meidän kanssa, kun olet saanut syötyä", tyttö jatkoi kadoten ovesta sinne mistä oli tullutkin. Ensimmäistä kertaa Topher huomasi äänet, jotka kaikuivat mökin harvojen hirsiseinien välistä. Kylmyydestään ja kolkkoudestaan huolimatta, talo oli täynnä elämää.

Pitkään Topher istui paikoillaan keräten rohkeutta kohdata hänet pelastanut talonväki. Hänen vaatteensa tuntuivat liian hienoilta tähän paikkaan, kuin helmi surviaisten keskuudessa, eikä hän pitänyt siitä. Hän halusi olla osa tuota lämmintä ilmapiiriä, joka talosta huokui, osa tätä kaikkea. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi pahoinvointia oman syntyperänsä johdosta.

Kosketus hänen käsivarressaan herätti pojan ajatuksistaan, joihin hän oli uponnut nähdessään työskentelevän perheen edessään. Isännän karhea työtä nähnyt käsi puristui hänen omansa ympärille. Topher saattoi nähdä miehen ilmeestä tämän huomaavan, ettei hänen kädellään koskaan ollut tehnyt sulkakynällä kirjoittamista kummempaa. Se oli liian pehmeä. Siitä puuttui känsät ja kovettumat, jotka isännän kättä koristivat kertoen niiden osaamisesta ja ahkeruudesta. 

 Silti pojan turhuudestaan huolimatta tämä mies toivotti hänet kotiinsa tervetulleeksi. Mies kertoi kuinka hänen tyttärensä Lucie oli pojan lumihangesta löytynyt muutama päivä sitten. Suurin osa meni kuitenkin ohi Topherilta. Poika löysi itsensä uudestaan ja uudestaan ihailemasta talonpojan tytärtä, joka oli hänestä kauneinta mitä maailmassa saattoi olla olemassa, hänen ikioma suojelusenkelinsä.

Auringon ensi säteiden loistaessa pirtin seinälautojen välistä isäntä läimäytti Topheria selkään käskien tätä pukemaan jotain sopivampaa ylle. Poika tunsi kauhun nousevan sisällään hänen ymmärtäessä, että isäntä odotti häneltä apua kotitöiden kanssa. Talviaikaan, ei kuitenkaan tarvinnut pellolle lähteä, mutta talossa oli paljon muuta tehtävää. Luciellen takia hän tekisi kuitenkin mitä vain. Nauttien siitä, että sai varastaa vielä yhden hetken lisää tytön seurassa, poika seurasi tätä takaisin huoneeseen, jossa hän oli aikaisemmin herännyt.

 Lipaston kätköistä Lucie kaivoi vanhan vaateparren, jonka tyttö sanoi aikoinaan kuuluneen heidän veljelleen, joka oli ollut samaa kokoa kuin Topherkin. Poika olisi kovasti halunnut kietoa kätensä tytön ympärille lohduttaakseen tätä, tämän kertoessa veljensä menehtyneen viime kesänä tauteihin, mutta ei uskaltanut, kehdannut, eikä voinut. Hän tyytyi vain sanomaan tylysti "kiitos!", kun hänen sydämensä olisi halunnut sanoa niin paljon muuta. 

Kangas oli karhea ja se hankasi ikävästi Topherin tottumatonta ihoa. Toisaalta kangas oli varmasti huomattavasti kestävämpää kuin silkki ja brokadi, joihin hän oli ihollaan tottunut. Lähtemättömät tahrat ja paikat kertoivat elämästä, jota mökin väki oli joutunut elämään ja kokemaan, joten Topher yritti suhtautua kankaan kuluneisuuteen kunnioittaen. Olihan hän aina tiennyt, ettei kaikilla ollut varaa pukeutua hienosti, mutta sen huomaaminen omin silmin oli uutta ja hämmentävää.

Topher tunsi häpeän omasta osaamattomuudestaan sykkivän suonissaan. Hän ei koskaan ollut saanut tehdä mitään ruumiintyötä vanhempiensa pelätessä hänen sairauttaan ja nyt se näkyi hänen puuttuvissa voimissaan. Hänestä ei kerta kaikkiaan ollut mihinkään. Aitaa korjatessa hän iski vahingossa lankun irti, eikä saanut sitä enää kiinnitettyä itse takaisin. Puita hakatessa hän huitaisi ensin kolme kertaa ohitse, kunnes neljännellä osui auttavasti halkoon. Kerran isäntä joutui hyppäämään pois tieltä, kun Topherin kirves heilahti pelottavan läheltä isännän jalkoja.

Sikolätissä hän huomasi kauhun parkaisun karkaavan huuliltaan kuin varkain saaden vieressään seisovan isännän hämmästelemään hänen käytöstä. Miten hän olisi voinutkaan selittää tuntemuksiaan. Hän ei koskaan eläessään ollut haistanut mitään niin kamalaa. Edes reikätuoli, joka oli vahingossa jäänyt kerran palvelijoilta tyhjentämättä viikoiksi, ei haissut hänestä näin pahalle. 

Hän yritti kuitenkin parhaansa, sillä hän halusi tehdä vaikutuksen perheeseen, erityisesti Lucielleen. Rakot ilmestyivät hänen tottumattomiin käsiinsä, mutta silti hän ei luovuttanut, vaan antoi niiden hiertyä puhki töitään jatkaen. Pieni porsas muistutti suuresti koiranpentua hömelöllä käytökseltään. Mitä ikinä Topher tekikään tuo pieni porsas pyörähti hänen mukanaan tutkien mitä pojalla oli nyt mielessä. Omaksi yllätyksekseen hän huomasi nauttivansa enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässään porsaan kanssa touhuamisesta.

Iltaisin Topher nautti suuresi Luciellen seurasta opettaen tätä lukemaan. Jokainen hetki tytön vieressä oli taianomainen. Hän ei saanut silmiään irti tytön kauniista tummista hiuksista joita kauniimpia ei Topher ollut eläessään nähnyt. Poika yllättyi tytön oppiessa lukemisen alkeet nopeasti. Hänelle oli aina opetettu, että talonpoikia ei kannattanut opettaa, sillä nämä eivät olisi edes oppineet. Silti tässä tuo tyttö istui, tuoksuen heinille ja villalle, kumoten kaikki hänen omien opettajiensa opit talonpoikien tyhmyydestä.

Peläten tytön reaktiota Topher ojensi kätensä kietoen sen tytön olkapään ylitse. Karhean kankaan alla tyttö tuntui pehmeältä ja tämän villainen tuoksu huumasi pojan ajatukset. Kaikki hänen aikaisemmin tapaamansa tytöt tuoksuivat appelsiineilta, kukkasilta ja perhosilta, mutta Lucie tuoksui kaikkea muuta kuin siltä. Hän tuoksui aidolta oikealta olennolta, joka todella oli todella olemassa.

Topher rapsutti porsasta hakien lohtua tämän läheisyydestä. Pieni porsas tarjosi korvaansa innoissaan odottamattomasta huomiosta toivoen saavansa lisää rapsutuksia. Oven kolahdus sai Topherin palaamaan takaisin ajatuksistaan. Lucie näytti kauniilta jopa lätin heikossa valaistuksessa. Topher ei voinut olla huvittumatta miettiessään, olisiko kukaan hänen sisaristaan voinut pystyä samaan tässä valaistuksessa. Lucia oli aito metsänkeijukainen, joka oli yhtenä yönä löytänyt hänet ja muuttanut hetkessä koko hänen elämänsä.

Lucien karhea lämmin käsi silitti Topherin vaaleaa poskea kuin uskomatta, miten pehmeä voisi toisen ihmisen iho olla. Tytön siniset silmät sädehtivät valon osuessa niihin kauniimmin kuin mikään jalokivi mitä hän oli eläessään nähnyt.
"Lucie sinä et saisi olla täällä!" Topher kuiskasi työntäen tämän käden pois kylmästi poskeltaan, vaikka hänen sydämensä huusi onnesta.

Tyttö ei lähtenyt, vaan painoi päättäväisesti lämpimät huulensa pojan suulle saaden tämän koko kehon jäykistymään tytön äkillisestä läheisyydestä. Läheisyydestä, jota hän ei koskaan ollut uskonut kokevansa. Hänen huulensa kihelmöivät tytön lempeän kosketuksen alla vaatien enemmän. Poika tunsi aistiensa terävöityvän, mutta silti maailma heidän ympäriltään katosi pimeyteen jättäen jäljelle vain heidät kaksi.

Hän ei voinut itselleen enää mitään. Tytön loitonnuttua suudelmasta poika kietoi kätensä tämän ympärille vaatien, haluten ja kaivaten enemmän. Tämä oli hänen toinen puolensa, se joku, joka oli hänelle taivaassa jo aikojen alussa määrätty. Hän ei ikinä voisi olla onnellinen, jos Lucie ei seisoisi hänen rinnallaan elämän jokaisena päivänä.

Kaksin oljilla he makasivat, nauttien hetkestä, jonka he olivat maailmalta itselleen varastaneet. Hetkestä, joka muuttaisi heidän molempien elämän suunnan kohti tuntematonta. Kaksi, joiden oli täysin mahdotonta olla yhdessä, olivat silti yhdessä, kokien jotain sellaista, josta toiset vain lukivat romaaneista unelmoiden.
"Lucie, tulethan vaimokseni?" kaikui hiljainen rakkautta täynnä oleva kuiskaus pitkin vaatimattoman lätin seiniä.

 * * * *

Sofian kanssa vietetty aika ei ollutkaan niin kamalaa kuin, mitä Felicia oli kauhukuvitelmissaan uskonut. Sisko oli lämmin ja huomaavainen häntä kohtaan viettäen kaiken vapaa aikansa hänen kanssaan. Jos Felicia oli jostain onnellinen, niin siitä, että äiti oli jättänyt hänet rauhaan. Välilä tämä kävi kamaristaan riitelemässä Sofian kanssa, mutta ei koskaan hänen kuullensa. Nähdessään hänet Fiona vetäytyi dramaattisesti tuhahtaen ja helmaansa heilauttaen takaisin kamariinsa sanomatta sanaakaan langenneelle tyttärelleen.

 Felicia keskittyi soittoharjoituksiinsa ilahduttaakseen sisartaan, joka välistä vaipui ajatuksiinsa näyttäen surullisemmalta, kuin Felicia oli koskaan uskonut kenenkään voivan olla. Sofia tuntui ilahtuvan saadessaan nauttia jonkun seurasta ja elävästä musiikista, mikä tässä kaukaisessa maaseudun kartanossa oli lähes mahdotonta. Felicia nautti nähdessään hymyn karehtivan siskonsa kasvoilla, hymyn, joka oli hiljalleen alkanut tulla esille yhä useammin ja useammin.

Vatsa kasvoi ja pieni elämä tuli päivä päivältä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Sofia otti kaiken irti siskonsa raskaudesta jutellen elämänalulle vatsan sisällä, joka vastaili iloisesti potkien hänen puheisiinsa. 

 Lopulta synnytyksen aika koitti ja viiltävä kipu lävisti hänen koko vartalonsa. Se oli jotain, mitä hän ei olisi edes voinut kuvitella. Miten jostain niin ihanasta ja houkuttavasta voi seurata jotain näin kivuliasta? Sitä Felicia ei voinut ymmärtää. Palvelijat taluttivat hänet takaisin kamariinsa kivusta kaksin kerroin taipuneena. Jostain kaukaa hän kuuli Sofian päättäväisen äänen, joka käski hakea lapsenpäästäjä paikalle välittömästi.

Felicia katseli väsynein silmin siskoaan, joka piteli pientä itkevää poikaa sylissään. Sofian kasvot olivat täynnä tuskaa ja kaipausta, jotain minkä vain lapsensa menettänyt saattaisi ymmärtää. Felicia oli saanut jotain sellaista, mistä Sofia vain unelmoi. Hänellä oli lapsi, jonka pelkkä näkeminen täytti hänen sydämensä kaipauksella ja rakkaudella.

Felicia ojensi kätensä kohti lastaan sydän palaen saada tuntea tämän paino omilla käsivarsillaan. Nyyhkäisten Sofia kääntyi ympäri kuiskaten kyyneliin sekoittuvalla äänellä: "Tämä on sinun omaksi parhaaksesi. Äiti vie sinut pois aamulla, mutta poikaasi hän ei suostunut ottamaan mukaansa."

 Ensin hän ei ymmärtänyt siskonsa sanoja, mitä tämä tarkoitti? Lopulta se iski kuin ruoska hänen sydämeensä. Hänellä ei ollut lasta, vaan Sofia oli juuri saanut esikoisensa. Tämän vuoksi äiti oli hänet tänne raahannut. Tämä oli äidin suuri suunnitelma hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tästä äiti ja Sofia olivat riidelleen ja tämän vuoksi he olivat aina hiljentyneet hänen nähtyään. Tyttö yritti raahautua lapsensa perään, mutta kipu ja väsymys olivat liikaa. Hän horjahti takaisin sängylle välittömästi päästyään seisomaan. Kauhu valtasi hänen sisimpänsä. Hän ei näkisi lastaan koskaan.

 Aamu valkeni, mutta Felician mieli oli murtunut. Palvelijat olivat käyneet kiskomassa hänen ylleen matkavaatteet äitinsä käskystä. Felicia ei jaksanut enää laittaa vastaan, mutta ei hän auttanutkaan. Vihaisena hän paiskasi matka-arkkunsa kannen kiinni uskomatta itsekään mitä hänen elämälleen oli juuri tehty. Häneltä oli viety kaikki, minkä takia elää. Hänellä ei ollut mitään. 

Hän ei voinut poistua näkemättä pientä poikaansa, jota oli yhdeksän kuukautta sisällään kantanut. Salaa hän hiipi äitinsä kielloista huolimatta huoneeseen, jonka hän oli nähnyt Sofian valmistelevan lasta varten. Palavasta halustaan nähdä lapsensa huolimatta, hän ei silti voinut olla epäröimättä oliko Sofian sanoissa jotain perää. Voisiko hän koskaan jatkaa elämäänsä, jos pitäisi lastaan käsivarsillaan vain hetken? Silti hänen sylissään ja sydämessään oli tyhjä kolo, joka huusi täytettä ja ainoa asia, mikä saattoi täyttää sen, oli tuossa kehdossa.

 Kehdosta pienet sinivihreät silmät katsoivat häntä takaisin kiinnostuneina yläpuolelleen ilmestyneestä hahmosta. Huvittavaa, että poika oli perinyt isoäitinsä silmät, vaikka juuri tämä niin lasta inhosi. Pienet kädet nousivat tavoitellen äitinsä kasvoja.

Felicia ei voinut vastustaa, vaan kietoi kätensä poikansa ympärille nostaen tämän ylös kehdosta. Miten hän olikaan voinut saada aikaan jotain näin pientä ja näin suloista? Painaen huulensa pojan pehmeälle poskelle Felicia tunsi olevansa kokonainen. Miten äiti saattoikaan olettaa, että hän voisi luopua jostain näin rakkaasta? Felicia tiesi Sofian pitävän huolta hänen elämänsä tärkeimmästä aarteesta, mutta silti hän olisi halunnut tehdä kaiken sen itse. Peläten rutistavan hengiltä kaipauksesta lapsensa Felicia laski tämän takaisin kehtoon kyynelten poltellessa silmiä.

Lopulta ne tulivat, kyyneleet virtasivat jokena ulos hänen silmistään ja silti hänestä tuntui, ettei niitä tullut tarpeeksi kertoakseen miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä oli revitty rinnasta ja jätetty kuolemaan kylmälle kalliolle. Hän oli elävä, mutta hän oli kuollut. 

Vaunut nytkähtivät liikkeelle ja Gonzagan kartano pieneni hiljalleen kadoten lopulta kokonaan näkyvistä. Fiona kertoi tyytyväisenä saaneensa paikan Felicialle luostarista. Tyttö kunnioittaisi sukuaan omistamalla elämänsä korkeammalle. Maisemat vaihtuivat hiljalleen vaunujen nytkähdellessä eteenpäin. Kaikkialla oli kaunista ja rauhallista valkoisen hunnun koristaessa talojen kattoja ja puiden latvoja. Kevät oli tulossa, mutta Felicialle talvi oli tullut jäädäkseen.

* * * *

huuh...
Kyllä mulla on vielä niin paljon opeteltavaa tästä bloggerin käytöstä!
Samat välilyönnit, jotka vuodatuksessa kiusasi kiusaa nyt täällä, enkä saa niitä pois...
Inhoan niitä!

Tai itseasiassa en tiedä kummasta on enemmän, bloggerista vai uudesta photiksesta...

Aikaan nähden, jonka tähän osaan käytin, olen yllättävän tyytyväinen...
Ei parasta, mutta ei nyt ihan kai huonointakaan :D

No yritän jälleen kahden viikon päästä saada aikaiseksi seuraavan osan, 

joka tällä kertaa kertoo kreiveistä ;) 

Kommentit kannustavat aina uuden osan tekemisessä!

Kiitos kaikille edelliseen osaan kommentoineille.
Tämä osa ei varmasti olisi vielä täällä, ilman niitä <3