2. Extra: Rembrant

121 kuvaa

Eli nyt olisi toisen extran aika.
Tämän jälkeen päästäänkin sitten jo kolmannelle kierrokselle. Yritän näistä extroista tehdä jokseenkin pieniä jännittäviä tarinoita. Toivottavasti pidät! Huomaathan myös osallistua pieneen äänestykseen, johon pääsette linkistä osan lopuksi :D!
Pahoittelen, jos tekstin asettelu ei ole kohdallaan tai jos fontti vaihtuu.. Yritin kyllä poistaa tuollaisen virheet ja nyt näyttää, ettei niitä ole... Vuodatus ei kuitenkaan ole ollut kanssani aivan samoilla linjoilla näissä asioissa.

Mutta nyt toivotan nautinnollisia lukuhetkiä tai näin ainakin toivon!
Aamuaurinko oli valjennut Pinewoodin yllä. Roosa narrasi jo illallista ajatellen, pihalla sijaitsevasta pienestä lammesta kaloja. Tyttö antoi katseensa hetken viivähtää pojassa, joka oli tuomassa Pinewoodin sanomia Rembranttien portaille. Komea poika! Roosa ajatteli, mutta ei minun arvoiseni. Hänhän oli sentään Rembrant, vanhaa aatelissukua, eikä mikään talonpoika, vaikka mökissä nyt sattui asumaankin.

Yhtäkkinen kiskaisu siiman päässä palautti tytön takaisin linnoistaan mökin pihalle. Pienen tytön täytyi keskittyä kaikilla voimillaan kalan ylösnostamiseen. Vonkaleen karkuun pääseminen tarkoittaisi kurnivaa vatsaa nukkumaan mennessä.
Siiri oli vetäytynyt salahuoneensa kätköihin hämmentämään jotain muuta kuin illallista. Ilma rätisi Roosan keskittäessä kaikki voimansa juoman onnistumiseen. Naisella oli kova kiire keitoksensa kanssa. Kohta kaikki olisi myöhäistä, eikä Siirille jäisi mitään. Hän oli vasta myöhemmin tajunnut, mitä oli mennyt tekemään. Tai oikeastaan ei hän ollut aikaisemmin välittänyt. Juoma ei vain ottanut valmistuakseen, vaan tuloksena oli aina kaikesta työstä huolimatta pahemman laatuinen myrkky, jolla ei kyllä miestä pelastettaisi.
Tyytymättömänä työnsä tulokseen Siiri vetäytyi toiletin puolelle huuhtomaan hien pois keholtaan. Pettyneenä hän lämmitti veden tarkemmin ajattelematta napsauttamalla sormiaan, hän ei jaksanut alkaa keitellä enää yhtään mitään. Taikavoimia ei saisi käyttää mihin tahansa, sillä kaikella oli rajansa ja veronsa.

Siiri oli käyttänyt jo suurimman osan voimistaan taikajuoman kanssa hääriessään ja huomasi tämän välittömästi polvien yllättävänä nytkähdyksenä. Taikuudet vaativat aina korvauksen jostain ja yleensä tuo korvaus vietiin taikojan energiasta. Tämän vuoksi monet ajattelemattomat noidat tai velhon alut kuolivat yrittäessään jotain liian vaativaa omille voimilleen. Taikuus piti oppia kanavoimaan, kuten Siirin äiti oli opettanut.

Siiri huomasi komean ahvenen keittiön pöydällä, jonka Roosa oli siihen viskannut. Tyttö oli todella taitava kaikessa mihin tämä vain ryhtyi. Siiri ei olisi voinut olla ylpeämpi tytöstään. Noidilla harvoin oli enempää lapsia kuin yksi. Voimat saattoivat siirtyä vain yhdelle noidan lapsista.

Tämä oli kuitenkin monien vaikea hyväksyä ja voimien perijäkiistasta tai kateudesta ei koskaan seurannut mitään hyvää. Se oli häikäilemätöntä ja jotain mitä Siiri ei edes halunnut ajatella. Edellisen kerran Pinewood oli melkein hävitetty maailman kartalta. Hänellä ei tätä ongelmaa ollut, sillä perheeseen ei enempää lapsia syntyisi. Mieluummin hän ajatteli huumaavaa tuoksua, joka nousi paistuvasta ahvenesta.
Roosa kertoili iloisesti Siirille puuhailuistaan äidin antamien oppien parissa päivänaikana. Tyttö oli opetellut ja kerännyt uusia yrttejä, joita voi käyttää taikuuteen. Yli puolet asioista, joita ihmiset pitivät taikuutena, olivat vain taitavaa yrttien käyttöä. Harva noidaksi syytetty omasi edes oikeasti voimia
Siiri kehui tytärtään tämän aherruksesta ja komensi jatkamaan opintoja ruuan jälkeen. Vaikka voimat siirtyivätkin perijälle tämän tultua naimaikäiseksi, vaati niiden hallitseminen rankkaa harjoittelua.

Roosan mentyä nukkumaan Siiri kaivoi taikasauvansa esille ja alkoi mumista itsekseen osoitellen tyhjää ilmaa edessään.
Kohta hänen osoittelema kohta ei ollutkaan enää tyhjä, vaan tilalle ilmestyi Mikael loisteen saattelemana säikähtänyt ilme kasvoillaan. Nopeasti pelokkuus vaihtui hurmaavaan hymyyn, joka sai Siirin ihon kihelmöimään kuin ihoa pitkin olisi liikkunut miljoonia pieniä jääpaloja.
"Minä en kyllä ikinä totu tuohon!" Mikael sanoi pidellen sydäntään kuin se olisi karkaamassa rinnasta ulos. "Jouduin muuten odottamaan aika kauan! Olet myöhässä." Mies ärähti vielä perään, kuin hänellä olisi ollut vain tarve keventää ajatuksiaan ja tykytyksiään pikaisesti johonkin.
"Olen kovin pahoillani, jos jouduin odottamaa." Siiri totesi painokkaasti ja kumarsi perään ironisesti, jatkaen kuitenkin vielä, että aika oli vain kulunut niin nopeasti.
"Voin minä sinut takaisinkin lähettää, jos ei kelpaa." Siiri totesi vielä heilutellen taikasauvaa ilmassa kuin taikaa aloittaakseen.
"Ei tarvitse! Minulla ei ole mitään siellä." Mikael henkäisi vetäessään Siirin syliinsä. Tämä oli ainut paikka, jossa mies todella halusi olla. Uskomatta omaa onneaan, jonka oli Siirin vierestä löytänyt, Mikael painoi huulensa Siirin pehmeälle kaulalle, kuten monena jo yönä tätä ennen. 
Siiri johdatti miehen tuttua reittiä pitkin omaan huoneeseensa. Ei hän koskaan ollut ajatellut enää Roosan saatuaan ketään miestä tapailla, mutta Mikaelissa oli ollut vain sitä jotain. Pitkään he olivat olleet vain kavereita, mutta syksyn loputtua vaietut ja pitkään kätketyt tunteet olivat päässeet valloilleen.
Mikael hivutti jo tutuksi tulleella tavalla Siirin koltun lattialle ja veti naisen mahdollisimman lähelle itseään. Naisen tuoksu oli huumaava. Joka ilta hän oli tullut käymään Siirin luona ja joka ilta hän huumautui naisen tuoksusta samalla tavalla, ehkä jopa enemmän. Tästä tuoksusta hänen maalauksensa kumpusivat ja näistä kasvoista hän näki unta. Siiri oli kaikki mitä hänellä oli, millään muulla ei ollut väliä.
Lopulta läheisyyden tuska kasvoi ylittämättömäksi ja Mikael vetäisi Siirin mukaan peiton alle, jottei Roosa heräisi. Mikael ei koskaan ollut kokenut tällaista pakotusta Henriettan tai kenenkään muun kanssa. Vain Siiri sai hänet uskomattomaan tilaan, jossa ei ollut muuta kuin he kaksi. Nainen oli kuin oopiumia ja vain hän sai nauttia tästä.
Kun auringon ensi säteen pilkistivät Pinewoodin vuorien takaa, Mikael hyvästeli rakkaansa. Tuntui kuin he olisivat eronneet ikuisiksi ajoiksi, vaikka ero kestäisi vain hetken. Mutta hetkikin oli liian pitkä ilman Siiriä.
Roosa oli hävinnyt jo omille teillensä. Tyttö oli tottunut näkemään Mikaelin joka aamu. Hän oli kuullut, että aatelisilla oli usein rakastajia ja hehän olivat Rembrantteja. Siiri keräsi tarvittavat yrtit keittiön purkeista kasaan ja paistoi niistä maukkaan leivoksen. Tällä hän sai pidettyä lapsien lukumäärän juuri sellaisena kuin hän halusi. Roosa oli ainoa, vaikka Mikael oli usein puhunut miten ihmeellistä olisi ollut nähdä kuinka heidän rakkautensa yhdistyisi pienessä Luojan lahjassa.
Syötyään yrtit, Siiri kaivoi luudan kaapista ja lähti toria kohti. Hänellä oli töitä tehtävänään.
Hänellä todella oli töitä tehtävänä. Hän auttoi paikallista yrttikauppiasta torikojun ylläpidossa. Monet miehen myymistä yrteistä oli täyttä humpuukia, mutta Siiri sai työstä 15 riikintaaleria tunnilta ja jostain oli rahaa saatava. Suvun omaisuus ei ollut mikään hääppöinen. Koko omaisuus oli mennyt, kun Siirin isoisoäiti oli aikoinaan paennut elämäänsä aatelisena metsämökkiin, jossa Siirikin nyt asui.
Siiri sai päivän palkan ja asteli köyhien puolen osastolle omena koria kaivelemaan. Jotain ruokaa oli otettava, eikä rahan ollessa vähissä saanut kursailla. Eikä Siiri pahoittanut ollenkaan mieltään asioidessaan köyhien puolella. Hän oli onnellinen asemassaan ja tottunut siihen. Aatelisena hänet olisi naitettu nuorena kuitenkin jollekin vanhukselle, eikä Siiri halunnut elämäänsä rajoittavia vaimon velvollisuuksia. Hän rakasti vapauttaan.
Talvisena iltana Roosan opiskellessa Siirin valvonnan alla, Rembranttien oveen taottiin voimakkaasti. Perhe ei odottanut ketään, joten Siiri eteni varovaisesti ovelle. Harva vahingossa eksyi metsän keskelle Rembranttien mökille.
"Enkö ole selittänyt tarpeeksi selvästi, ettet saa tulla tänne tavallisella tavalla ja itsenäisesti! Joku voi vaikka seurata!" Siiri sanoi vihaisesti Mikaelille. Mikael vastasi nostamalla naisen käden huulilleen ja mutisemalla anteeksi pyyntönsä. "Minun oli vain pakko nähdä sinut!" Miehen surullinen ilme kertoi kotona tapahtuneen jotain, johon tämä tarvitsi lohdutusta. Siiri ei voinut olla vihainen noille vetistäville silmille. Nainen päästi miehen takaovesta sisään, kuin peitelläkseen Roosalta miehen saapumista ja vei huoneeseensa.
Tätä hän oli kaivannutkin koko päivän. Mikaelin lämpö ja läheisyyttä vieressään. Hetkeä, jolloin maailmassa ei ollut kuin he kaksi. He kaksi uppoamassa toistensa silmiin, tuntematta tarvetta puhua, kaikki oli selvää.

Mikael ei muutamaan päivään ollut päässyt tulemaan, kun Henriett oli ollut viimeisillään. Siiri oli pakottanut miehen huolehtimaan vaimostaan ja Mikaelista nainen oli tivannut omituisen kiinnostuneena, kumpi heille oli lopulta syntynyt. Mikael olisi voinut vannoa naisen ilmeen vaihdelleen tuskaisen surullisesta innostukseen kuullessaan Cathyn syntymästä.
Roosa istui yksinään sohvalla uponneena ajatuksiinsa. Ihan kuin hän ei tajuaisi Mikaelin tulleen taas käymään. Ei hän miestä pistänyt pahakseen. Hän olisi vain halunnut tietää kuka hänen isänsä oli. Mikael se ei varmasti ollut, sillä äidin mukaan tyttö oli perinyt silmät isältään ja selvähän se oli. Ei äidillä ollut tällaisia silmiä. Yhtäkkiä jotain vilahti ikkunassa.


Roosa tunnisti näkemänsä hahmon pojaksi. Poikaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, eikä nähnyt nytkään pitkään, kun tämä jo katosi ikkunasta. Roosa kiirehti pojan perään. Hän näki tämän selän loittonevan kovaa kyytiä ja tytölle tuli kiire huutaa tämän perään.
"Mitä sinä täällä teet?" Roosa kysyi ihmeissään pojalta, joka oli ehkä hänenkin yllätykseksi, tullut takaisin tytön huudettua.
"Täällä ei yleensä liiku ketään tähän aikaan." Roosa jatkoi yrittäen saada lempeyttä ääneensä, kun toinen ei tuntunut saavan suutaan auki.
"Minä seurasin isääni." Poika tuhahti lopulta ujosti. Roosa kertoi ehkä hieman ajattelemattomasti pojan isän, jos tämä Mikaelia tarkoitti, viihtyvän äitinsä seurassa lähes päivittäin.
Leon ilme synkkeni silminnähtävästi. Poika oli selvästi kokenut suuren pettymyksen isänsä suhteen. Tytön katsellessa toisen synkkenevää ilmettä hänet valtasi tunne, että heidän kohtalonsa olisi jollain mystisellä tavalla toisiinsa kiedottu. Jotain sellaista oli tapahtunut tänä iltana, joka muuttaisi varmasti heidän molempien kohtalon suunnan. Roosa ehdotti, että he voisivat tavata paremmalla ajalla huomenna. Leo lupasi tulla heti, kun vanhempien silmä vältti. Heillä olisi paljon puhuttavaa.

Jotain oli todellakin tapahtunut. Jotain, mikä varmasti mullistaisi Roosan elämän. Siirin yrtit olivat pettäneet ja vatsassa asusteli nyt uusi noitasuvun edustaja. Kilpailija voimista. Siiri oli käynyt jo kätilön ovella toivoen tämän suorittavan toimenpiteen josta kiinni jäämisestä oli seurauksena kuolema. Hän oli ehdottomasti halunnut vauvasta eroon, mutta kätilön ovella hän oli tuntenut sen. Yhteyden vauvaan, jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut Roosaan. Vauvan, joka vatsassa niin viattomasti asui, oli tarkoitettu voimien saajaksi. Hänen pitäisi vain pystyä kertomaan asiasta Roosalle.
Mikael oli haltioissaan nähdessään Siirin vatsan. Mies oli saanut mitä oli halunnut, eikä voinut ymmärtää Siirin surua näin ihanan asian edessä. Heidän rakkautensa oli tuottanut hedelmää. Luoja oli siunannut heitä.
Siiri asteli mietteissään kirjahyllylle. Hiljaa, niin hiljaa, ettei sitä voinut kukaan kuulla nainen kuiskasi jotain ilmaan. Hylly pyörähti auki, kertoen selvästi oman mielipiteensä liikkumisestaan Siirille kovaäänisesti valittaen. Hylly oli seissyt paikoillaan jo pitkään. Pidempään, kuin Siiri oli elänyt. Kirjahyllyn takana sijaitsevaan huonetta ei paljastettu kuin suvun voiman saajille. Roosa ei saisi koskaan tietää siitä tai näin Siiri ainakin toivoi.
Siiri tutki hetken suvun vanhaa loitsukirjaa. Jokainen suvun perijä oli jättänyt jotain itsestään siihen. Lukiessaan esi-isiensä ja esi-äitiensä kirjoituksia, varoituksia ja neuvoja, Siiri todella tunsi kuuluvansa johonkin ja tunteesta, joka levisi vatsanseudulle hän tiesi vauvan kokevan samoin. Siiri etsi kirjasta epätoivoisesti vinkkejä Roosan varalle. Hän olisi niin halunnut antaa voimat myös Roosalle, mutta oliko tämä mahdollista?
"Saatko siis voimasi seuraavan täydenkuun aikaan?" Leo uteli. Tämä kaikki oli niin uutta ja pelottavaa hänelle. Jos noitia oli olemassa, niin mitä muuta vielä tässä maailmassa olikaan? Roosa myönteli ja selitti, että kun syntyy noitasukuun, niin tulee noidaksi naimaiän koittessa. Lapset juttelivat pitkään Roosan huoneessa salaa Siiriltä, joka oli raskauden aiheuttamasta väsymyksestä mennyt nukkumaan aikaisin. Hehän olivat nyt melkein sukulaisia, kun heille tulisi yhteinen pikkusisarus.
Leon tehdessä lähtöä takaisin kotikartanoonsa poika vielä kaappasi Roosan syliinsä. "Mehän pidämme aina yhtä, tuli mitä tuli?" Hän kysyi Roosalta äänenpainolla, joka olisi voinut saada kenen muun tahansa pelästymään. "Me pidämme aina yhtä!" Roosa jatkoi painottaen terävästi sanaa aina.
Siirin huoneessa sijaitseva vanha peili, kulkenut sukupolvelta toiselle, yleensä väreili rauhallista sinivihreää värisävyään. Sävyä, josta tiesi talossa olevan kaiken kunnossa. Siirin nukkuessa rauhaisaa untansa peili vaihtoi yllättävästi väriä punaiseksi. Jos Siiri olisi nähnyt tämän, olisi hän ehkä osannut varautua tulevaisuuteen. Mutta hetken talossa oli enemmän pahuutta kuin hyvyyttä, eikä kukaan sitä huomannut.
"Koska vauva syntyy?" Roosa kiehnäsi äitinsä vatsaa. Hän oli aina toivonut olevansa isosisko ja nyt tuo toive oli lopultakin toteutumassa. Tyttö oli ollut niin yksinäinen, mutta nyt hän saisi seuraa. Ohi mennessään hän aina taputteli tervehdyksen äitinsä pyöreälle vatsalle, joka sai Siirin oman tunnon muistuttamaan asiasta, joka oli edelleen kertomatta.
Äiti ja tytär jatkoivat keskusteluaan ruokapöydässä. Mikael oli palkannut puusepän, joka paranteli yläkerran ullakkoa vauvan huoneeksi ja siitä syntyvä meteli oli korvia huumaava. Rembranttien mökkiä ei ollut tarkoitettu monelle. Siiri ei edelleenkään saanut kerrottua asiaansa tyttärelleen ja näin keskustelu lipui nopeasti Roosan lempiaiheeseen, miksei äiti halunnut saada Rembranttien asemaa aatelisena takaisin?
Roosa olisi paljon mieluummin asunut hienossa kartanossa, kuin pahaisessa mökissä. Siiri kuitenkin aina kielsi tytöltä ehdottomasti tuollaiset puheet. Heidän sukunsa aatelisajoista oli jo pitkä aika, eikä hän todellakaan halunnut markiisittareksi. Keskustelu loppui nopeasti Roosan tunkiessa vihaisesti suuhunsa ruokaa ja mumisten jotain, mikä ei sopinut kenenkään korville.

Mikael piti Siiristä parhaansa mukaan huolta. Roosasta mies ei enää kadonnut ollenkaan äidin lähettyviltä, mutta toisaalta tyttö ei viihtynyt paljoa mökissä. Usein tämä lähti Islingtoneille, joiden pojan Edwardin kanssa tyttö oli erottamaton. Nyt Arthurin ehdottamattomia naimakauppoja voisikin suunnitella, sillä Roosalla ei ollut tulevaisuutta taikuudessa. Siiri vain pelkäsi, ettei Roosalle kelpasi niin arvonimi Lady Islington, vaan tyttö halusi jotain suurempaa.
Lopulta synnytys käynnistyi. Siiristä oli tuntunut, ettei vauva tule ikinä ulos raskauden venyessä venymistään. Mikael kiljui taustalla kauhuissaan katsellessaan Siirin synnytystä. Herkkänä miehenä synnytys oli kamalinta mitä hän tiesi, vaikka piti kyllä kovasti lapsista.

Siiri heilui ja vaappui, kaartui maata kohti ja nousi takaisin ylös. Mikaelistakaan ei ollut yhtään apua, sillä mies olisi itse kaivannut rauhoittelijaa.
Lopulta Mikaelinkin helpotukseksi Siirin käsivarsilla lepäsi pieni tyttövauva. Mikael ei vielä osannut iloita, sillä mies oli vielä kovin järkyttynyt synnytyksestä. Hänestä ei vain ollut naisten maailmaan.
Siiri ihaili pientä tytärtään, joka oli niin kovasti isänsä kaltainen. Aivan kuten Roosakin.
Siiri meinasi tipauttaa vastasyntyneen lattialle tuntiessaan tuskan täyteisen vihlaisun vatsassaan. Mikael käänsi kiireesti selkänsä Siirille. Hän ei enää kohta kestäisi, jos nainen ei lakkaisi huutamasta tuolla tavalla.
Pian Siirin sylissä oli toinenkin tyttövauva. Täysi kopio isosiskostaan, joka oli juuri syntynyt muutamaa minuuttia aikaisemmin.

Siiri kääri vauvat pikaisesti huopaan ja lähti viemään heitä vintille, johon Mikaelin avustuksella oli tehty lisähuone. Pääasiassa seinä reikien tilkitseminen ja lattian hiominen, jottei vauvat saisi tikkuja opittuaan konttaamaan.
Siirin asetellessa pientä kääröä kehtoon, hän huomasi Mikaelin hakeneen toisenkin kehdon. Toisessa näistä kehdoista oli Siirikin aikoinaan nukkunut. Vanhat kehdot olisivat voineet olla paremmassakin kunnossa, mutta yhteys aikaisempiin noitasuvun edustajiin oli sitä tärkeämpi. Toinen kehto oli niiltä ajoilta, kun viimeksi noitasukuun oli syntynyt enemmän kuin yksi perijäehdokas. Tämän sukupolven tarina kulki kauhutarinana Pinewoodissa.

Kaksoset saivat nimekseen kasteessa Ida ja Ina Rembrant. Siiri ei vielä osannut erottaa kumpi tytöistä oli se johon hän tunsi yhteyttä ja kumpi heistä perisi taikavoimat. Kaksi ylimääräistä pelotti häntä suuresti. Viimeksi ei ollut kuin yksi ylimääräinen ja siitä kantautui vielä monia seuraamuksia tähänkin päivään. Mitä kaksi saisivatkaan aikaiseksi?

Ylpeä isosisko leikki veneellään. Hänenkin syntymäpäivänsä koittaisivat kohta ja hän ei millään malttanut odottaa. Kohta hän ottaisi paikkansa suvun suuressa noitalinjassa ja hän saisi tehdä jotain muutakin kuin keitellä yrttejä.

Siirin pelkäämä ja Roosan odottama päivä oli lopultakin täällä. Roosan syntymäpäivä. Siiri ei vieläkään ollut saanut kerrottua totuutta voimien periytymisestä Roosalle ja tyttö eli siinä uskossa, että kohta olisi hänen vuoronsa.

Roosa Rembrant

Siiri vetäytyi välittömästi ruokkimaan kaksosia. Hän yritti parhaansa mukaan vältellä Roosaa ja sitä, ettei hän voinutkaan antaa tälle voimia. Tyttö ei tiennyt vielä mitään suvun historiasta tai yhden oikeudesta voimiin. Niistä oli tapana puhua vasta voimia siirrettäessä, mutta olisiko hänen pitänyt tässä tilanteessa puhua jo aikaisemmin? Siiri katsoi sylissään tuhisevaa ihmisen alkua. Miten olen onnistunutkaan sotkemaan asiat näin pahasti?
Lopulta Siirin oli pakko kohdata Roosa. Tyttö kyseli innoissaan, että siirtääkö äiti voimat nyt vai oliko vielä jotain opittavaa ennen sitä? Siiri katseli surullisena maahan. Hänen oli rikottava rakkaan tyttönsä sydän ja oma lupauksensa. Roosa ei vain ollut se oikea.
Parhaansa mukaan hän yritti selittää, ettei voi siirtää Roosalle voimia. Voimat voi siirtää vain yhdelle lapsista ja Roosa ei ollut valittu. Siirin sydäntä kylmäsi nähdessään tyttärensä ilmeen. Tämä oli vain hiljaa ja tuijotti äitiään kykenemättä uskomaan, mitä tämä juuri oli sanonut hänelle. Siiri näki kyyneleiden pyrkivän tytön silmiin. Hän yritti lohduttaa tyttöä vetämällä tämän syliinsä, mutta Roosa torjui hänet.
Itkien ja mitään sanomatta Roosa juoksi ja juoksi. Hän ei tiennyt muuta kuin, että halusi vain kauas äidistään. Heillä ei ollut enää mitään puhumisen arvoista. Hän löytäisi kyllä jonkun, joka seisoisi lupaustensa takana.
Aika kului, eikä Roosa ja Siiri olleet päässeet puheväleihin. Vain siskot olivat saaneet Roosan palaamaan. Jokin siskoissa veti häntä puoleensa. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään siskojensa hymyilevän hänelle. "Teitä minä en koskaan hylkää." Kaikui lupaus Roosan suusta. "Minä järjestän vielä kaiken. Teitä hän ei petä!"
Kaksosten syntymäpäivä koitti lopulta. Siiri vei tytöt vuorotellen kakun eteen, sillä Roosa ei halunnut olla mukana missään missä Siiri oli, vaikka olikin hänen rakkaiden siskojensa syntymäpäivä.
Kumarrus, puhallus ja puff... Pienistä tytöistä kasvoi pieniä taaperoita.

Ida Rembrant

Ina Rembrant

Kaksosten ja Siirin nukahdettua Roosa tuli lopulta ulos huoneestaan. Hän hiipi hiljaa äitinsä huoneen oven ohitse ja jatkoi kulkuaan määrätietoisesti ulos. Portailla hänen huulensa valtasi hymy, jollaista ei oltu ennen näiltä huulilta nähty. Hän oli saapunut sittenkin!
Kreivi Talbreg odotti Roosaa pihalla. Kreivi oli ollut se, joka oli löytänyt Roosan metsästä itkemästä tuon kamalan päivän jälkeen. Kreivi oli se, joka oli lohduttanut Roosaa, ainoa joka oli todella ymmärtänyt ja Kreivi oli ollut se, joka oli luvannut löytää ratkaisun Roosan ongelmaan.
Onnellisena Roosa kapsahti Kreivinsä kaulaan. "Sinä tulit sittenkin!" Roosa huudahti onnellisena. Kreivi sähisi jotain, ettei koskaan rikkonut lupauksiaan. Ääni kuulosti jokseenkin erikoiselta, mutta Roosa ei välittänyt. Kerrankin joku oikeasti välitti hänestä.
Roosa tunsi miehen otteen kiristyvän ympärillään. Kreivi painoi kylmät ja kovat huulensa tytön lämpimille huulille ja sai Roosan pään sisässä aikaiseksi pienen äänen, joka vain käski juosta karkuun. Hän ei vain voinut vastustaa Kreiviä, miehessä oli sitä jotakin, mikä monista puuttui. Roosa nautti suuresti Kreivin hyväillessä hänen lanteitaan suudelmien muuttuessa yhä vaativammiksi ja vaativammiksi. Ja jos hän jotain oli äidiltään oppinut, niin se oli tämä. Miesten kietominen pikkusormen ympärille niin tiukasti, ettei siitä enää edes kuolema vapauttaisi. Sitten kaikki pimeni.
Seuraava asia, jonka Roosa muisti oli Kreivin käsky tulla ensi yönä Oldwoodin lammen rannalle. Hänellä oli löytänyt ratkaisun tytön ongelmaan.
Siiri vietti Mikaelin ja tyttöjen kanssa iloista koti-iltaa. Siiri heitteli iloisesti nauravaa Inaa korkealle ilmaan. Pieni tyttö nauraa kihersi onnellisena äitinsä huomiosta.
Ida imeskeli onnellisena lattialla Mikaelin tuomaa tuttia. Siiri ja Mikael olivat käyneet pitkän väännön siitä, mitä tuttiin pitäisi laittaa, mutta Siiri oli lopulta voittanut. Tytöt saivat maidon ja leivän seosta pienellä olut tilkalla höystettynä.
Isän nähdessään Ina alkoi tempoilla Siirin sylistä ja tavoitteli pienillä käsillään Mikaelia. "Iti! Itin tyliin!" tyttö sanoi vaativasti ja tuijotti samalla äitiään tuimasti. Hän oli päättänyt saada tahtonsa läpi, eikä pienen tytön tahto todellakaan ollut pieni.

Mikael piti kovasti tyttäristään, ehkä jopa enemmän, kuin hänen laillisista lapsistaan. Hän ei voinut uskoa Siirin pelkoa, että toisesta tulisi vielä paha. Isän rakkaudella asia olisi varmasti korjattu. Eihän näin pienestä ihmisen alusta voi automaattisesti tulla pahaa! Mikael ajatteli ja sulki Inan hellään syleilyynsä.
Variksen raakkuessa keskiyötä, Roosa ilmestyi pihalle valmiina tulevaan. Täysikuu valaisi Roosan matkaa kohti Oldwoodia, jossa hän tapaisi Kreivinsä. Roosan sisuksia kuristi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tekemässä elämänsä virheen, mutta ajatus rakkaasta Kreivistä vei tyttöä eteenpäin. Monesti hän meinasi kompastua matkalla jalkojen yrittäessä kääntyä takaisin kotiin. Rohkeasti nyt! Oli ainoa ajatus, jonka Roosa piti mielessään. Kaiken muun hän sulki pois.
Roosa löysi Kreivin odottamassa sovitulta paikalta. Onnellisena Roosa heittäytyi miehen syliin nauttien samalla tämän kovasta kehosta ja voimakkaista käsivarsista, jotka tuttuun tapaan ympäröivät hänet nopeasti.
"Minulla on sinulle yllätys!" mies hihkaisi omituisen kevyesti. Jokin miehen ilmeessä sai Roosan entistä levottomammaksi. Hän ei ollut aivan varma, halusiko hän tietää, mitä hänen rakkaallaan oli mielessä. Silti jokin sai hänet vain seisomaan paikallaan. Ennen kuin Roosa ehti vastata, näki hän vihreän heijastuksen silmäkulmastaan.
Vihreän hehkun ympäröimä noita laskeutui tummanpuhuvalla luudallaan parin viereen. Kreivin kasvot näyttivät loistavan tyytyväisyyttä. Kun taas Roosalla oli kaikki työ pitää ilmeensä peruslukemilla ja paljastamatta pelkoaan. Nyt piti olla vahva!
Noita katseli hetken Roosaa päästä varpaisiin ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi Kreiville. Roosa ei tiennyt mitä nämä kaksi olivat suunnitelleet, eikä todella tiennyt halusiko hän tietää, mutta selvästi hänen takanaan oli luotu sopimuksia, jotka Kreivi oli täyttänyt tuomalla Roosan tänne.
Noita aloitti tarinansa, joka sai Roosan vielä enemmän sekaisin. Nainen kertoi Roosan esi-isästä, joka oli saanut enemmän kuin yhden lapsen. Toinen lapsista oli saanut voimat suvun perijänä, hemmoteltuna kakarana, kuten noita tämän kuvasti.
Toinen ei kuitenkaan ollut tyytynyt rooliinsa voimattomana tavallisena tallaajana, vaan oli hankkinut ne itse tekemällä pienen sopimuksen. Perään noita hihkaisi vielä, että Roosa ja hän olivat sukua, sillä hän oli tuon päättäväisen itse voimansa hankkineen sisaruksen jälkeläinen.
Roosasta tuntui, että noita oli jättänyt tarinasta jotain pois, mutta noidan seuraavat sanat veivät hänen huomionsa täysin. "Minulle ei ole siunaantunut omia lapsia ja koska olemme sukua, vaikkakin kaukaista, haluaisin tarjota perintöäni sinulle." Mitään muuta Roosa ei koskaan ollut halunnutkaan, eikä hänen ajatuksiin mahtunut enää mitään muuta. Tämä ystävällinen nainen tarjosi hänelle sitä, mitä hän eniten kaipasi, voimia.
Suostumuksen saatuaan noita aloitti loitsimisen. Roosa kuuli kuinka ukkonen kumisi taivaan vetäytyessä pilveen. Hän näki naista ympäröivän vihreän valopilven leviävän myös itsensä ympärille.
Lopulta vihreä hohde valtasi hänet kokonaan. Se sai hänen jalkansa nousemaan ilmaan ja keuhkoja pistelemään kivuliaasti hengittäessä. Sitten hän tunsi jotain, kuin räjähdyksen sisällään. Jokin mikä oli piilotellut hänen sisällään pyrki ulos ja oli voittamassa kamppailun.
Vatsan sisältö pyrki kovaotteisesti ulos ja sai Roosan kakomaan. Kakomisensa lomasta hän kuuli jotain, joka etäisesti muistutti naurua. Naurua, joka oli niin hyytävää, että se sai Roosan hampaat vihlomaan ja luita kolottamaan. Roosa yritti etsiä naurajaa, mutta ei nähnyt kuin Kreivin ja noidan, jotka katselivat häntä tyytyväisin ilmein. Lopulta hänen omaksikin kauhuksi hän tajusi olevansa itse se joka nauroi!
"Me tapaamme varmasti vielä Roosa Rembrant! Sinuna tutkisin kanalaa ympäröivää maastoa tarkemmin." Noita hihkaisi hypätessään luudan selkään. "Niin ja oletan, että me olemme nyt sujut?" Noita totesi terävästi Kreville, saaden vastaukseksi nyökkäyksen. Tyytyväisenä noita katosi vihreän hehkunsa ympäröimänä yön pimeyteen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Roosa ei ehtinyt ihmetellä kaksikon sananvaihtoa. Hänellä oli kiire kokeilla omaa luutaansa. Nopeasti hän suukotti Kreiviä hyvästiksi ja kapusi luutansa selkään. Oli aika katsoa, miltä Pinewood näytti ylhäältä katsottuna.
Hetken Kreivi tuijotteli tyytyväinen ilme kasvoilla Roosan perään. Kaikki oli mennyt, kuten oli suunniteltu. Onneksi ihmiset eivät ajattele asioita kovinkaan pitkälle. Niin halujensa vietävinä, niin helppoja pelinappuloita. Punaisen savun saattelemana lepakko katosi Oldwoodin metsän kätköihin.
Kauhuissaan Roosa katseli äitinsä peilin punaista hehkua. Ei hän ollut pahaksi halunnut, mutta peili näytti varmuudella sen, mitä sisässä kyti ja Roosan sisälle ei selvästikään kytenyt mitään kaunista. Toisaalta Roosa piti uudesta vallan tunteesta, joka oli hänet vallannut. Hänestä tuntui niin voittamattomalta ja voimakkaalta. Paremmalta kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella.
Roosa muisti noidan viimeiset sanat kanalasta ja sen ympäristön tutkimisesta. Kanalassa ei ollut mitään, joten sen täytyi olla maassa. Roosa kaiveli ja kaiveli maata etsien tietämättä mitä edes etsi. Lopulta lapio kolahti johonkin kovaan.
Maasta löytyi pieni arkku, jonka sisältä löytyi erikoisen näköinen nukke ja kirje. Kirjeen Roosa tunki takaisin arkkuun luettuaan ensimmäiset sanat: "Mistrella Rembrantin Voodoonukke”. Eihän välittänyt lukea, hän tiesi jo valmiiksi mitä näillä tehtiin. Mutta toimisiko tämä?
Roosa halusi heti kokeilla nukkea ja tiesi tasan tarkkaan kehen sitä kokeilisi.
Sisällä Siiri oli siivoamassa pöytää, kun yhtäkkiä hän tunsi yhtäkkiä vihlovan kivun päässään. Hänestä tuntui kuin pää räjähtäisi hetkenä millä hyvänsä. Kaikki meni sekaisin, maailma velloi ympärillä ja vatsan sisältö sen mukana.
Roosa kuuli äitinsä kivun sekaisen kiljumisen takapihalle. Hän ei itsekään olisi uskonut, ellei nyt olisi sitä kokenut, miten paljon hän nautti äitinsä satuttamisesta. Hymyillen Roosa kovensi otettaan ja ravisti kovempaa.
Siiristä tuntui kuin tuhannet neulat olisivat lävistäneet hänen päänsä. Tasapainokaan ei tuntunut pitävän ja nainen kaatui kivuliaasti lattialle oksentaen samalla voimakkaasti. Kaikki pimeni… Siitähän löysi itsensä, makaamasta omassa oksennuksessaan, kun kipu lopulta hävisi ja maailman muuttuessa hiljalleen näkyväksi. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Koskaan ei hänelle ei ollut tapahtunut tällaista.
Roosa hieroi pihalla käsiään tyytyväisenä. Mitä mahdollisuuksia tämä hänelle tarjosikaan. Hän voisi tehdä mitä tahansa, toteuttaa syvimmätkin toiveensa ja hän kyllä tiesi mitä seuraavaksi olisi vuorossa.
Siiri peitteli Idan päiväunille. Eilisen kipukohtauksen myötä hän oli tajunnut, miten paljon häneltä olikaan jäänyt tekemättä kaksosten hoidon takia. Siinä lattialla maatessaan, hän oli myös lopulta tajunnut, kumpi tyttäristä olisi voimien perijä.
Kiireesti Siiri haki salahuoneesta esi-isiensä loitsukirjan ja istahti kirjoittamaan omaa lukuaan kirjaan. Se ei ollut pitkä. Varoitus tytön siskoista, sekä ohjeita että neuvoja voimien oikein käyttämiseen.
Siiri laittoi kirjan pieneen arkkuun ja kaivoi arkun takapihan maahan. Arkkuun hän lisäsi myös taikajuoman, joka siirtäisi voimat hänen perijälleen. Eilisen kipukohtauksen jälkeen Siiristä tuntui, että hänen päivänsä hupenivat kovaa vauhtia. Arkun hän taikoi niin, ettei sitä saanut auki, kuin oikea sisar. Arkku myös kutsuisi sisarta luokseen tämä ollessa valmis ottamaan paikkansa.
Saatuaan arkun kätkettyä Siirille tuli kiire kammioonsa. Hänellä oli täälläkin vielä paljon järjesteltävää. Jokin voima ajoi häntä tänään. Hänestä tuntui, että asiat pitäisi saada hoidettua ja juuri tänään kaiken piti olla valmista.
Kovasti Siiri yritti vielä tehdä Mikaelille pelastavaa juomaa, mutta hän epäonnistui. Elämänlakeihin ei ollut helppo puuttua ja kiireessä tuli tehtyä monia kohtalokkaita virheitä. Hänen täytyi vain toivoa, ettei Henriett rakastaisi Mikaelia eniten maailmassa. Hänellä oli kyllä epäilyksensä asian suhteen.
Siiri tunsi makuuhuoneen peilin kutsuvan häntä luokseen. Viimeksi hän oli kuullut peilin kutsun äitinsä kuoltua. Peili kutsui vain, kun noitasuvussa tapahtui kohtalokkaita asioita. Kiireesti nainen lukitsi oven ja toivoi, että sen löytäisi vain perijä, eikä kukaan muu.
Siiri katsoi hetken kuvaansa vihreän hehkun ympäröimänä. Peili tahtoi hänen menevän Oldwoodiin. Siiri oli aina toiminut peilin tahdon mukaan ja peili tiesi kaiken, niin menneen kuin tulevan ja hänen kohtalonsa olisi nyt Oldwoodissa.
Lopuksi hän kävi vilkaisemassa kaksosia, jotka leikkivät kaikessa rauhassa huoneessaan. Suukottaen molempia hän lupasi tulla takaisin mahdollisimman nopeasti ja toivoi tosissaan voivansa pitää tuon lupauksen.
Roosa tunsi äitinsä olevan matkalla. Kovalla kiireellä hän teki suojaloitsua maahan ripottelemalla suolaa tiettyyn tarkasti tietyn kaavan mukaan. Kuvio suojaisi häntä kaikilta taioilta. Ei hän valmistautumatta uskaltaisi äitiään kohdata. Äiti oli kuitenkin mahtava noita, jolle Roosasta ei olisi vastusta ilman pieniä varatoimia. Hän ehti juuri nousta pystyyn, kun näki äitinsä laskeutuvan luudallaan metsän reunaan.
"Tule kulta. Mennään kotiin." Siiri ehdotti lempeällä äänellä, ja tarttui tytärtään käsivarresta. Roosa riuhtaisi kätensä äidin otteesta. Hän ei tuon kanssa lähtisi minnekään.
Roosan kasvot valtasi ilme, joka sai Siirin selän hikoilemaan kylmää hikeä. Tämä ei ollut hänen tyttärensä, tämä olento oli joku muu, kuin se jonka hän oli kasvattanut. "Minulla on sinulle yllätys." Roosa sanoi äänellä, jota Siiri ei ollut koskaan ennen kuullut, eikä olisi voinut uskoa lähtevän tyttärensä suusta.
Roosa kaivoi voodoonuken esiin ja puristi sen isoa päätä kaikella voimallaan. Siiri ei tiennyt kumpi sattui enemmän se, että hänen päänsä oli kuin tykinkuulan alle jäänyt vai, että voodoonukkea piteli hänen oma rakas tyttärensä. Siiri huiskaisi viimeisillä voimillaan Roosaa kädellään ja tyttö tipautti nuken maahan.
Roosalle tuli kiire vetää taikasauvansa esiin nähdessään äitinsä jo saaneen omansa esille. Ilma täyttyi loitsuista ja erivärisistä hehkuista molempien hokiessa loitsuja niin nopeasti kuin vain osasivat.
Siirin sitomisloitsu iskeytyi kuin seinään Roosan edessä. Miten hän ei ollut tajunnut tyttöä ympäröivää suojaloitsua. Järkyttyneenä Siiri katsoi kuinka hänen tyttärensä sinkosi häntä kohdin oman loitsunsa, jollaista Siiri ei olisi edes uskaltanut käyttää.
Siiri ei olisi voinut uskoa että hän voisi tuntea näin kovaa kipua! Mikään mitä hän oli elämässään kokenut, ei ollut tuntunut tältä. Jokainen kohta hänen ruumiissaan poltti, kuin hän ei sopisi omaan kehoonsa. Jotain kyti myös sisällä.

Lopulta Siiri tiesi mikä hänen sisällään kyti. Hänen suustaan purkautui liekki ja nopeasti tuli levisi koko hänen kehoonsa saaden aikaan suuren rovion naisen ympärille. Viimeinen ajatus, jonka Siiri elämässään soi, oli huolen täytteinen ajatus Idalle ja Inalle. Miten heidän nyt kävisi!

Tyytyväisenä Roosa hieroi käsiään yhteen äitinsä ruumiin vieressä. Kaikki meni juuri niin kuin hän oli suunnitellutkin. Nyt hän vain tarvitsisi apua. Kreivi oli kieltäytynyt sekaantumasta äidin ja tyttären väleihin, joten hän tarvitsi jonkun muun.
Pikaisesti hän veti ilmasta itselleen sulkakynän ja paperin. Vielä nopeammin hän raapusti paperille viestin ja taikoi sen matkaan. Oli yksi henkilö johon hän luotti eniten maailmassa ja kenen kanssa hän oli lapsuutensa parhaan ajat viettänyt.
Edward Islington lähestyi Siiriä epävarmoin askelein. Mitä tytöllä mahtoi olla mielessä tähän aikaan, täällä ja mihin tämä apua tarvitsi Oldwoodin metsässä? Iloisesti hän tervehti ystäväänsä, joka vaikutti jollain selittämättömällä tavalla niin erilaiselta, vaikka Edward varmasti tiesi silmillän tämän olevan Roosa.
Pikku hiljaa asioiden selvitessä Edward ei enää ollut niinkään varma, että hänen ystävänsä ei ollutkaan enää se Roosa, johon hän oli aikoinaan tutustunut. Edward haukkoi kauhuissaan henkeään nähdessään Siirin makaavan maassa.
"Mitä sinä olet tehnyt?" Edward huusi ääni särkyen kauhusta ja järkytyksestä Roosalle. Roosaa ei paljoa miehen tunteen kuohut haitanneet. Olisihan se pitänyt arvata, että tämä on aivan liian heikko, tällaiseen hän tarvitsisi oikein miehen avukseen.
Jokin Roosan katseessa sai Edwardin kääntymään ympäri ja juoksemaan pois paikalta minkä ehti. Roosa ei ollut yhtään sen hitaampi ja lähetti loittonevan selän perään loitsun.
Roosa oli kuitenkin käyttänyt jo liikaa voimia, eikä taikasauvasta purkautunut loitsun lähdettyä, kuin vihreä savupilvi. "Kyllä minä vielä hänelle näytän." Roosa mumisi itsekseen ja mietti kuka häntä voisi auttaa. Tytön mieleen kumpusi muisto jostain kaukaisesta lupauksesta. Nyt hän tiesi.
Nuori miehen alku asteli Oldwoodin metsään. Häntä ei pelottanut, ei jännittänyt. Hän oli kuin yhtä Oldwoodin kanssa. Hän ja hänen suunnitelmansa tulevaisuuden varalle olivat kietoutuneet jollain selittämättömällä tavalla tähän metsään.
Hetken miehen alku katseli maassa makaavaa Siiriä. Taikasauvakin näytti palaneen kiinni naisen käteen. Ilman täytti kamala kitkerähaju, joka olisi saanut vahvempi vatsaisenkin voimaan pahoin. Miehen huulilla oli kuitenkin vain levollinen hymy, ei järkytystä, ei tunnetta, vain jäätävä hymy. Viimeinenkin asia hänen suunnitelman tieltä oli poistunut.
"Vai semmoista kuuluu sinulle!" Poika maanitteli hymyillen Roosalle. "Mitäköhän olit suunnitellut minun varalleni?" Poika jatkoi kasvoillaan kiinnostunut ilme. Roosa kertoi ongelmastaan. Hän ei osannut tehdä mitään ruumiille. Hän ei tiennyt mitään taikaa millä sen olisi saanut katoamaan, eikä hänellä ollut voimia jäljelläkään.
"Sinä se ajattelet vain taikoja. Eikö tullut mitään yksinkertaisempaa tapaa päästä tuosta eroon?" Poika sanoi tuuppaisten samalla jalallaan Siirin ruumista. Roosa hymyili nolona takaisin. Eihän hänelle ollut tullut edes mieleen mikään muu.
Poika vaati avustaan vain yhtä ehtoa. Apua suunnitelmilleen. Roosa oli haljeta onnesta. Hän tekisi mitä vain. Onnellisena hän syöksyi pojan kaulaan painaen huulensa tämän huulille. Lupaus oli lupaus ja näin sinetöity! Poika työnsä hänet pois todeten, että heidän olisi toimittava, ennen kuin kukaan ylimääräinen sattuisi paikalle.
"Tartu sinä päähän, niin minä tartun jalkoihin."

Roosa katseli äitinsä kasvoja, jotka hiljalleen katosivat näkyvistä tämän vajotessa yhä syvemmälle. Jokin hänen sisällään yritti kertoa hänelle, ettei näin olisi saanut tapahtua, mutta hän ei välittänyt kuunnella. Hän hautasi omantuntonsa vielä syvemmälle, kuin missä se oli nyt ollut. Tehty mikä tehty ja nyt hän oli palveluksen velkaa vieressä seisovalle pojalle. Kääntäen kasvonsa pois Siirin kasvoista hän nousi luudalleen päässään vain yksi ajatus: Siskot!

 * * * *

Siinä se, toivottavasti piditte!
Osasta ei tullut aivan sellainen, kuin olin ajatellut, mutta voitte uskoa,
että oli todella vaikeata päättää miten Roosasta tulisi paha!
Jokin järkevä selityshän siihen pitäisi olla, kun en usko siihen, että kukaan syntyy tähän maailmaan pahana...

Seuraavalla kierroksella pelaan vain yhden vuoden ajan.
Osat ovat venyneet luvattoman pitkiksi ja toivon, että näin ne vähän lyhenenisivät.
Monta kohtausta jää pois, kun osaan ei kertakaikiaan mahdu!
Ja mennäänhän näissä aika hurjaa vauhtia eteenpäin, niin että sekin vähän korjaantuu ;)
Niin ja se lupaamani äänestys tietenkin täytyy vielä laittaa...

Käykää ihmeessä napauttamassa omaa valintaanne,
niin vaikutatte samalla Pinewoodin tuleviin tapahtumiin ;D